Читать онлайн
Kuninkaan toverit
Kuninkaan toverit
I
Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi
Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli vanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia porvareita.
Tänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet kadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger-lavat laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin kellarikerroksesta ullakkoon asti.
Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes takaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat hedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin jakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa, Leonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.
Varmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.
Mutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen kyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään, johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.
Hän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö ratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä ajutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien edessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta mitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa tulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti paistinvarrasta.
Ruumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat ja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin neljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi alussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait sitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja myöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.
Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin paholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru hänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin ilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta avoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta, silmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun. Olisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin kasvoiltansa.
Tämän naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia täpliä täynnä, pitkä ja hyvin käyrä nenä, johon oli sijaantunut, ikäänkuin vastoin tahtoa, joku kajastus kapakasta, sekä tuuheat, kaarevat kulmakarvat, joita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sitä vastoin otsa, ennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin valtameri. Joukko tuuheita kiharia sitä seppelöitsi, ja valui alas sen päältä, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.
Kaikkien näiden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa nuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys, vieläpä koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa alkuperäisyyttä ja uljuutta sekä niin vastustamattomasti viehättävää hupaisuutta, vieläpä toisinaan jonkunmoista ilveilevää suloakin, että se ensin hämmästytti; sitten tuo kummallinen henkilö, tuo elävä arvoitus vähitellen alkoi miellyttää ja kiinnitti vihdoin kokonaan huomion puoleensa.