Читать онлайн
Tavallinen juttu II
Tavallinen juttu II / Kaksi-osainen romaani
I
Vuosi oli kulunut ensimmäisen osan viimeisessä luvussa kuvattujen tapauksien perästä.
Aleksander muuttui vähitellen synkästä epätoivosta kylmään välinpitämättömyyteen kreiville ja Nadinkalle. Hän ei täräyttänyt enää kirouksia eikä lisännyt hammasten puremista siihen, vaan osotti heille syvää halveksimista.
Lisaveta Aleksandrowna lohdutti häntä kaikella ystävän ja sisaren hellyydellä. Hän antautui mieluisasti tämän herttaisen holhojan valtaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin hänen oli, antautuvat kernaasti toisen holhottavaksi. Heille on välttämätön – lapsenpiika.
Vihdoinkin intohimo katosi hänestä, todellinen suru haihtui, mutta hänen oli sääli erota siitä; hän jatkoi sitä väkisin, tahi paremmin sanoen, loi itselleen taiteellisen surun, leikitteli, kiemaili sillä ja hukutti itsensä siihen.
Häntä miellytti marttyyrin roolin näytteleminen. Hän oli hiljainen, arvokas, salaperäinen niinkuin se ihminen, joka hänen sanojensa mukaan on kestänyt kohtalon iskun, – hän puhui suurista kärsimyksistä, pyhistä, ylevistä tunteista, jotka olivat lokaan tallatut ja survotut – "ja kuka sen on tehnyt?" Hän lisäsi tähän: teeskentelijä tyttö-riepu ja halveksittava roisto, tekopyhä salonkileijona. Onko kohtalo todellakin lähettänyt minut maailmaan sitä varten, että kaikki, mitä minussa on ollut suurta, tulisi mitättömyyden uhriksi?
Ei mies miehelle, eikä nainen naiselle antaisi semmoista teeskentelyä anteeksi, vaan paikalla työntäisi käymäpuilta alas. Mutta mitä eivät nuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?
Lisaveta Aleksandrowna kuunteli kärsivällisesti hänen valitusvirsiään ja lohdutti häntä niinkuin voi. Se ei ollut hänestä ensinkään vastenmielistä, ehkä siitäkin syystä, että miehensä veljenpojasta löysi hän kuitenkin sointua omaan sydämmeensä, kuuli hänen rakkauden valituksistaan äänen hänelle itselleen tunnetuista kärsimyksistä.
Hän kuunteli ahneesti Aleksanderin sydämmen voivotuksia ja vastasi niihin huomaamattomilla huokauksilla ja näkymättömillä kyyneleillä. Hän löysi teeskenneltyihin ja imeliin ikävän purkauksiin lohduttavia sanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan.
– Oh, älkää puhuko minulle, ma tante, sanoi hän, minä en tahdo häväistä rakkauden pyhää nimeä, kutsumalla siten meidän väliimme tuota…
Siinä teki hän semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis, niinkuin Piotr Ivanitsh, kysymään: mikä hän onkaan?