Читать онлайн
Luotsina Mississippi-joella

Mark Twain
Luotsina Mississippi-joella / Humoristinen kertomus

I

Mississippi on merkillinen joki, johon kyllä kannattaa hieman tutustua. Missään suhteessa ei sitä voi sanoa jokapäiväiseksi, vaan pikemmin läpeensä omintakeiseksi, alkuperäiseksi ja eriskummalliseksi. Jos pitää Missouria sen pääjokena, on se ensiksikin kieltämättä maailman pisin joki – ei vähemmän kuin neljäntuhannen kolmensadan Englannin penikulman [engl. penikulma on 1,6 km. Suom.] pituinen. Epäämättömästi voinee myös sanoa, että se on haaveellisin ja oikullisen mutkallisin joki maailmassa, kun sen juostessaan täytyy kulkea matka, joka linnuntietä ei ole kuutta sataa seitsemääkymmentäviittä penikulmaa pitempi. Sen vesimäärä on kolme kertaa niin suuri kuin S: t Lawrence-joen, kaksikymmentäviisi kertaa niin suuri kuin Rheinin ja kolme sataa kolmekymmentäkahdeksan kertaa Thamesia runsaampi. Minkään muun joen allas ei ole niin mahdottoman laaja: se ei vastaanota lisävesiä vähemmästä kuin kahdestakymmenestäkahdeksasta valtiosta ja maa-alueesta – aina Delawaresta Atlannin meren rannalta, Idahosta Lännen rinteiltä ja koko näiden molempain paikkain välillä olevalta maalta, – neljänkymmenenviiden pituusasteen laajuudelta. Se ei vastaanota helmaansa ja kuleta mukanaan Meksikon lahteen vähempää kuin viisikymmentäneljä lisäjokea, joilla liikkuu höyrylaivoja, puhumattakaan monesta sadasta muusta, joista useimmat kuitenkin ovat lotjille ja pienemmille aluksille purjehduskelpoisia. Sen juoksuala on yhtä suuri kuin Englannin, Walesin, Skotlannin, Islannin, Ranskan, Espanjan, Portugalin, Saksan, Itävallan, Italian ja Turkin pinta-alat yhteenlaskettuina – ja melkein koko tämä valtainen alue on hedelmällistä maata, melkein hedelmällisintä koko maapallolla.

Joki on eriskummallinen siitäkin, että se käy ahtaammaksi sikäli kuin se lähenee suutaan, sen sijaan että useimmat joet laajenevat – se kapenee ja syvenee. Siitä kohdasta, jossa Ohio laskee Mississippiin, erääseen toiseen määrättyyn paikkaan tämän paikan ja suun puolivälissä on leveys Englannin penikulma. Tästä kohdasta laskien vähenee sen leveys asteettain, ja "Solan" luona heti laskukohdan yläpuolella on suurin leveys tuskin Englannin penikulmaa. Siinä, missä Ohio laskee Mississippiin on viime mainittu kahdeksankymmentäseitsemän jalkaa syvä; – syvyys enenee enenemistään, ja suun läheisyydessä ei se ole sataa kahtakymmentäyhdeksää jalkaa vähempi.

Päteväin insinöörien laskelmain mukaan laskee joki vuosittain neljäsataa kuusi miljoonaa tonnia mutaa Meksikon lahteen – mikä ehdottomasti muistuttaa kapteeni Marryatin epäkohteliaasta Mississipin nimityksestä – "Suuri lokaviemäri". Jos tämä muta voitaisiin koota kiinteään muotoon, muodostaisi se neliöpenikulman laajuisen ja kahdensadan neljänkymmenenyhden jalan korkuisen vuoren.

Patoutuneet liejumäärät lisäävät siten vähitellen mannermaan aluetta – mutta se käy hitaasti; niiden kahdensadan vuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä kun joki otti sijansa historiassa, on rantaviiva edennyt ainoastaan vajaan kolmannespenikulman. Tiedemiehet otaksuvat yleensä, että joen suu alkuaan on ollut Baton Rougen luona, missä vuorijono päättyy, ja että ne kaksi sataa penikulmaa tasankomaata, jotka ovat tämän kaupungin ja meren välillä, vähitellen ovat muodostuneet joen lietteestä. Tällä tavoin voi joltisenkin tarkasti laskea, kuinka vanha tämän tasankomaan täytyy olla: sata kaksikymmentä tuhatta vuotta. Ja kuitenkin on aivan epäilemätöntä, että tämä on nuorin maa näillä seuduin.

Mississipillä on vielä yksi ominaisuus, joka kannattaa mainita; – me tarkoitamme sen taipumusta aina väliin tehdä valtavia hyppyjä, puhkaisemalla kapeita maakaistaleita, ja siten itse muuttaa ja lyhentää juoksuansa. Se on useammin kuin kerran tuollaisella hypyllä, muutamassa tunnissa, tullut enemmän kuin kolmekymmentä penikulmaa lyhyemmäksi! – Nämä murtaumiset ovat usein aiheuttaneet mitä kummallisimpia tuloksia: satamakaupunkeja on äkkiä tullut muutetuksi kauas kuivalle, toisinaan useitakin penikulmia maalle, sekä suletuksi hiekkasärkkiin ja metsiin, niin että kaikki yhteisliikenne joen kanssa on käynyt miltei mahdottomaksi. Deltan kaupunki oli ennen maailmassa kolme penikulmaa alapuolella Vicksburgin; – Mississipin viimeinen murtauminen on kuitenkin niin perusteellisesti kääntänyt olosuhteet ylösalasin, että Delta nyt päin vastoin sijaitsee kaksi penikulmaa yläpuolella Vicksburgin. Molemmat nämä kaupungit ovat sitäpaitsi yht'aikaa tämän murtautumisen kautta vetäytyneet takaperin maaseudulle. Nämä murtautumiset aikaansaavat myös suurta epäjärjestystä ympäröivien valtioiden rajaviivoissa ja oikeudenkäytössä. Joku henkilö asuu tänään esim. Mississipin valtiossa. Yöllä katkaisee joki niemen, ja seuraavana aamuna huomaa hän, että hän ja hänen maatilansa onkin siirtynyt vastaiselle rannalle Lousianan rajojen sisäpuolelle ja sen lakien alaiseksi! – Jos jotakin samantapaista on menneinä päivinä tapahtunut joen yläjuoksun varrella, on joku orja äkkiä voinut tulla siirretyksi Missourista Illinoisiin, ja samalla heti muuttua vapaaksi mieheksi.

Mutta eivät ainoastaan murtautumiset muuta Mississipin asemaa; koko joki siirtyy samalla kertaa huomaamattomasti, mutta pysähtymättä, sivullepäin. Hard Timesin luona, Lousianan valtiossa, on joki nyt kaksi Englannin penikulmaa vanhasta joenuomasta. Seuraus on, että tämän kaupungin alkuperäinen asema itse asiassa nyttemmin ei ensinkään ole Lousianassa, vaan siihen rajoittuvassa Mississipin valtiossa, sekä että melkein koko se kolmentoista sadan penikulman pituinen osa jokea, jota myöten tunnettu löytöretkeilijä La Salle purjehti kaksisataa vuotta sitte, nykyhetkellä on kuivaa, mannermaata. Itse joki on paikoin oikealla, paikoin vasemmalla puolella vanhaa uomaansa. Mutta riittäkööt esimerkit mahtavan joen oikuista ja eriskummallisuuksista – ainakin tällä hetkellä; minä palaan siihen edempänä sopivassa tilaisuudessa. Tarkoitukseni on nyt kuvata erästä puolta elämää tällä ihmeellisellä joella; se kyllä saattaa olla kuvaamisen arvoinen, sellaisena kuin se esiintyi vanhaan hyvään aikaan, kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vuotta sitte, kun höyrylaivaliikenne vielä oli parhaassa vauhdissaan. Mississipin luotseista ja ihmeellisestä luotsitieteestä – en voi nimittää sitä vaatimattomammalla nimellä! – sellaisena, jollaiseksi he sen joella kehittivät – siitä tahdon puhua. Luulenpa, että tuskin missään muussa maailman paikassa on nähty verrempää.

II

Kun minä olin poika, oli minulla ja tovereillani eräässä pikkukaupungissa Mississipin länsirannalla vain yksi toiveittemme ja kunnianhimomme päämäärä, nimittäin saada jokin paikka höyrylaivassa. Meillä oli tosin silloin tällöin muitakin tulevaisuuden unelmia, mutta ne olivat ohimeneviä, joka kerran kun taideratsastajajoukko kävi kaupungissa, saimme me kaikki hehkuvan halun opetella itsemme klowniksi. Ensimäiset neekerilaulajat, jotka esiintyivät paikkakunnalla, herättivät meissä syvän kaipuun saada omistautua tälle elämänuralle; ja välistä väikkyi mielessämme sekin rohkea toivo, että jos saisimme elää ja olla kilttejä, niin Jumala sallisi meistä tulla merirosvoja, kun tulisimme suuriksi. Kaikki nämä tulevaisuuden suunnitelmat kalpenivat yksi toisensa jälkeen; mutta höyrylaivaelämä säilytti aina viehätyksensä.

Kerran päivässä laski höyrylaiva laituriimme matkalla ylöspäin S: t Louisista ja toinen alaspäin matkalla Keokukista. Ennenkuin nämä tapaukset olivat sattuneet, elimme me kaikin toivossa; kun ne olivat ohi, ei elämällä ollut enää mitään tarjottavana. Näin ei ollut laita ainoastaan poikain, vaan koko kaupungin. Huolimatta vuosista, jotka ovat sen jälkeen kuluneet, näen kaiken vielä elävänä edessäni: vanhan valkean kaupungin, joka uinuu aamuauringon paisteessa; tyhjät tai melkein tyhjät kadut; kaksi tai kolme kauppapalvelijaa, jotka istuvat nukuksissa puotinsa edustalla alhaalla Rantakadulla, hakien tasapainoa seinää vasten tuolin kahdella jalalla, leuat rintaan painuneina ja hatut yli silmien vedettyinä; emäsiat pikkuporsaineen verkkaan astuskelemassa jalkakäytävällä, einehtien meluunan kuoria ja sydämiä; kaksi tai kolme vaatimatonta kasaa rahtitavaraa alhaalla kivetyllä rantalaiturilla, ja kaupungin kuuluisan, paloviinalta tuoksuvan juopporatin uinumassa niiden vähäisessä varjossa; kaksi tai kolme halkolotjaa, jotka ovat kiinnitetyt laiturin yläpäähän, kenenkään kuulematta aaltojen hiljaista loisketta niiden laitoja vasten; suuren Mississipin, majesteetillisen, valtavan Mississipin levittämässä penikulman laajuista, välkkyvää pintaansa päivänpaisteessa; pimeän metsän vastaisella rannalla; "niemennenät" yläpuolella kaupunkia, jotka rajoittavat näköalan kummallekin suunnalle ja näyttävät muuttavan joen suureksi, autioksi, loistavaksi sisäjärveksi! – Äkkiä näyttäytyy kapea juova mustaa sauhua toisen kaukaisen niemennenän päältä; samassa silmänräpäyksessä korottaa musta laiturirenki, tunnettu terävistä silmistään ja valtavista keuhkoistaan, mölinän, joka lyö korvat lukkoon: "Laa-a-aiva tulee!" ja tuossa tuokiossa on näyttämö muuttunut. Juopporatti alkaa liikkua, puotipalvelijat heräävät, vaunuja ja rattaita alkaa ratista kivikadulla, väestö virtaa kaikista asumuksista ja kädenkäänteessä on kuollut kaupunki elossa ja täydessä toimessa. Työntökärryt, kuormavaunut, miehet, pojat, kaikki ryntäävät eri tahoilta samaan kohtaan, höyrylaivalaiturille. Sinne saavuttua kiinnittävät kaikki silmänsä lähestyvään laivaan niinkuin ennenkuulumattomaan ihmeeseen. Ja laiva on todellakin aika komea näky. Se on pitkä, siro, komea ja loistava; sillä on kaksi korkeaa, kauniisti koristettua savupiippua vierekkäin, joiden välissä riippuu joku kullattu koriste, joka heiluu edes takaisin tuulessa; muhkea "ohjaushytti" pelkkää peililasia ja kultausta ylimmällä kannella; rataskomerot upeilevat kultaisine säteineen laivan nimen ympärillä; konekansi, myrskykansi ja teksaskansi komeilevat hienoine, vaaleaksimaalattuine rautakaiteineen; Amerikan lippu liehuu iloisesti tangossa; kaikki uunit ovat auki ammollaan ja tulet liekehtivät uljaasti niissä; ylin kansi vilisee matkustajia; suuren kellon luona seisoo kapteeni tyynenä, mahtavana, kaikkien kadehtimana; sysimusta savu vyöryy paksuina pilvinä savutorvesta – halpaa huvia, joka aikaansaadaan heittämällä muutamia halkoja pesään juuri vähää ennen johonkin kaupunkiin saapumista; miehistö on ryhmittynyt kannen katokselle; leveä rantaporras pistää alihangan sivusta, ja sen äärimäisessä kärjessä keikkuu taitavasti kadehdittava merimies köysivyyhti kädessään; pidätetty höyry viheltää kimeästi hanoista; kapteeni nostaa kättään – kello soi; pyörät seisovat; sen jälkeen alkavat ne pyöriä vastakkaiseen suuntaan, vellovat vedet muutamassa silmänräpäyksessä kuohuksiin, – ja nyt lepää höyrylaiva hiljaa. Ja nyt alkaa hurja kiire päästä maihin, päästä laivaan, purkamaan ja ottamaan vastaan kuormaa, kaikki yhtaikaa ja keskeymättä perämiesten kajahtelevien kirousten, haukkumasanojen ja komennushuutojen seuraamana ja avustamana. Kymmenen minuuttia myöhemmin on höyrylaiva taas lähtenyt rannasta, minkään lipun liehumatta tangossa ja mustan savun tupruamatta savutorvista – vielä kymmenen minuuttia lisäksi, ja kaupunki on taasen kuollut, ja juopporatti on uudelleen rauhallisesti nukahtanut tavarakääryjen varjoon.

[Amerikalaiset jokihöyrylaivat eroavat rakenteeltaan melkoisesti europalaisista. "Voidakseen kuvitella sellaista alusta", sanoo v. Hesse-Wartegg, "täytyy ajatella kaunista kolmikerroksista rakennusta puulautalla, joka vain etu- ja takakeulassa pistää muutaman jalan vedenpinnan yläpuolelle. Alin kerros (jossa koneet ovat) on tarkotettu tavaroita varten; toisessa kerroksessa on salonki, jonka ympärillä matkustajain hytit sijaitsevat; kolmannessa kerroksessa on asumuksia kapteenia, upseereja ja miehistöä varten; ylinnä on perämies pienessä lasihytissä. Kaksi pitkää, kapeaa savutorvea ja joitakuita lyhty- ja lipputankoja kohoaa yli uinuvan palatsin."]

Isäni oli rauhantuomari, ja minä olin vakuutettu siitä, että hänellä oli ehdoton valta elämän ja kuoleman suhteen – että hän voi silmänräpäyksessä hirtättää kenen tahansa, joka ei ollut hänelle mieleen. Tämä oli tosin yleensä kunniaksi kylläkin minulle, mutta siitä huolimatta oli hetkiä, jolloin en kokonaan voinut vaijentaa palavaa haluani päästä höyrylaivapojaksi. Aluksi tuntui minusta kuin olisin mieluimmin tahtonut päästä tarjoilijaksi, niin että olisin voinut näyttäytyä puettuna valkoiseen esiliinaan ja pudistaa pöytäliinaa kaiteen yli kaikkien toverien nähden. Myöhemmin tuntui minusta merimies, jonka oli tapana seistä köysivyyhti kädessä rantaportaalla, kadehdittavimmalta. Mutta ikävä kyllä – kaikki tämä ei ollut muuta kuin valveilla olevan unia, liian taivaallisia voidakseen koskaan toteutua. Eräänä päivänä meni muuan poika menojaan eikä hänestä kuultu sen koommin pitkään aikaan. Vihdoin ilmestyi hän jälleen koneenrasvaajana eräässä laivassa. Tämä tapaus vapisutti kaikkien niiden hyvien opetusten perusteitakin, joita minä olin saanut pyhäkoulussa. Kysymyksessä oleva nuorukainen ei ollut koskaan kunnostautunut millään erikoisen hyveellisellä vaelluksella, kun minä taas aina tunnollisesti olin pysytellyt hyveiden polulla – ja siitä huolimatta hän oli saavuttanut tuon kuulumattoman korkean kunnian, kun minä taas edelleen sain huokailla surullisessa mitättömyydessä, ja se heittiö ei ollut sitte edes jalomielinen onnessaan. Hän sovitti aina niin, että hänellä oli joku ruostunut ruuvi tai muu sentapainen puhdistettavana silloin kun laiva oli meidän laiturissa, ja hän istui aina jollain silmäänpistävällä paikalla konekannella ja suoritti tätä työtään, jotta me kaikki olisimme nähneet hänet, kadehtineet häntä ja vihanneet häntä, ja joka kerran kun hänen laivansa oli nostettu maalattavaksi ja korjattavaksi, tuli hän kotiin ja käydä ketkutteli ympäri kaupunkia mustimmissa ja rasvaisimmissa vaatteissaan, niin ettei kukaan ihminen silmänräpäykseksikään voinut unhottaa, että hän oli höyrylaivapoika; ja lisäksi ahtasi hän puheeseensa joukon höyrylaiva-sanantapoja, joihin hän oli niin tottunut, varjele, ettei hän voinut muistaa, että toiset eivät voineet ymmärtää niitä. Hän puhui hevosen "ylihangan-puolesta" säädyttömällä tavalla, joka suorastaan pakotti toisen toivomaan hänelle kuolemaa. Ja hän puhui "Sangluista" (S: t Louis) niin vastenmielisen tuttavallisesti, että olisi voinut luulla hänen syntyneen ja kasvaneen siellä – linkosi esiin viittauksia tapauksista, jolloin hän "oli kulkenut ylös Neljättä katua, tiedättehän", tai kun hän oli ollut mukana jossain tulipalossa hoitamassa höyryruiskua, "Vanhaa Missouria", minkä jälkeen hän ivallisesti vihjasi, että sinä päivänä paloi tarpeeksi monta taloa, jotta niillä olisi voinut rakentaa meidän kaupunkimme kolmeen kertaan. Pari poikaa oli aikaisemmin ollut meidän kunnioittavan ihmettelymme esineenä, koska he kerran olivat olleet S: t Louisissa ja heillä oli piskuinen tuntemus sen ihmeistä – mutta heidän aikansa oli nyt kokonaan mennyttä. He noudattivat nöyrää vaikenemista tai vetäytyivät kokonaan taamma, heti kun tuo pelottava koneenkäyttäjän alku ilmaantui näköpiiriin. Sillä elikolla oli myös aina rahoja, ja hän käytti aina hiusöljyä. Sitäpaitsi omia aikojaan käyvä hopeakello ja mahdottoman loistavat messinkiperät. Hänellä oli nahkavyö uumillaan, ja hän halveksi housunkannattimia. Jos mitään nuorukaista koskaan sydämellisesti on ihailtu ja vihattu ystäviensä ja aikalaistensa taholla, oli se hän. Ei mikään kaupungin tyttönen voinut vastustaa hänen lumousvoimaansa. Hän löi joka ainoan pojan laudalta. Kun hänen höyrylaivansa vihdoin eräänä päivänä räjähti ilmaan, levisi sydämiimme hiljainen tyytyväisyys, sellainen, jota me emme olleet tunteneet moneen kuukauteen. Mutta kun hän viikko senjälkeen tuli kotia pelastuneena, elävänä ja kuuluisana, sekä esiintyi kirkossa kaikkine laastarilappuineen ja siteineen kuin mikäkin loistava sankari, jota kaikki katselivat, josta kaikki puhuivat – näytti meistä todellakin kuin kaitselmuksen puolueellisuus tuohon halveksittavaan matelijaan nähden olisi saavuttanut huipun, jota tuskin voi hyväksyä.

Tämän olion loistava ura voi aikaansaada vain yhden tuloksen, ja se seurasi heti. Poika toisensa jälkeen meni höyrylaivaan. Papin pojasta tuli koneenkäyttäjä. Tohtorin ja pormestarin pojista tuli perämiehiä. Ravintoloitsijan pojasta tuli tarjoilija erääseen laivaan; etevimmän kauppiaamme neljästä pojasta ja maatuomarin kahdesta tuli luotseja. Luotsina oleminen oli kuitenkin etevintä kaikesta. Luotsilla oli jo siihen aikaan, kun kaikki palkat olivat paljo alemmat kuin sittemmin, ruhtinaallinen palkka – sadastaviidestäkymmenestä kahteensataanviiteenkymmeneen dollariin kuussa ja kaikki ilmaiseksi. Hänen tulonsa kahtena kuukautena olisivat riittäneet papin koko vuosipalkan maksamiseen.

Mutta vielä oli meistä muutamia jälellä – valitettavia olioita, joiden vanhemmat eivät sallineet heidän "lähteä joelle."

Seurauksena tästä oli, että minä eräänä päivänä karkasin tieheni. Sanoin etten koskaan, koskaan enää tule kotia, ennenkuin tulen mahtavasti täysin valmiina luotsina. Mutta kuinka olikaan, ei se näyttänytkään käyvän aivan niin helposti kuin olin ajatellut. Minä menin nöyrästi erääseen suurimmista laivoista, joita oli ahtautuneina kuin sardiineja S: t Louisin laivaveistämöä pitkin, ja kysyin kainosti luotseja, mutta sain vain äreitä ja lyhyitä vastauksia perämiehiltä ja miehistöltä. Minun täytyi tyytyä tähän kohteluun sillä kertaa, mutta lohduttauduin ajatellen sitä aikaa, jolloin minä olisin suuri ja kunnioitettu luotsi ja minulla olisi kasoittain rahaa, niin että voisin lyödä kuoliaaksi muutamia noista perämiehistä ja maksaa niistä.

Aika kului, ja minun kunnianhimoiset unelmani näyttivät yhtä toteuttamattomilta. Mutta minä en kehdannut palata kotiin. Olin Cincinnatissa, kun aloin tehdä suunnitelmia uutta elämänuraa varten. Olin juuri lukenut retkikunnasta, jonka hallitus oli lähettänyt tutkimaan Amatson-joen juoksua. En vaivannut itseäni tämän suuren yrityksen yksityisseikoilla – yksityisseikat eivät koskaan ole olleet minun asioitani. Pistin vain pillit pussiin ja ostin lipun New Orleansiin, vanhaan puolimätään alukseen nimeltä "Paul Jones." Kuudentoista dollarin edestä voin sydämestäni nauttia sen salongin kauhtuneesta ja likaisesta loistosta, jonka lähin omistaja olin, sillä "Paul Jonesilla" ei ollut erityistä vetovoimaa kokeneempiin matkustajiin.

Kun vihdoin lähdimme porhaltamaan pitkin leveää Ohiota, tunsin yht'äkkiä muuttuneeni uudeksi olennoksi, joka melkein herätti omaa ihastustani. Minä olin matkustaja! Koskaan ei millään sanalla ole ollut makeampaa makua suussani kuin tällä. Tunsin itseni niin ylpeäksi, niin yleväksi, niin läpeensä oman arvoni ja tärkeyteni täyttämäksi, että kaikki epäjalot tunteet katosivat sielustani ja minä voin katsoa ei-matkustavia kanssa-ihmisiäni säälillä, jossa tuskin oli halveksimisen hiventäkään. Kun pysähdyimme pikkukaupunkeihin ja lastauspaikkoihin, en voinut olla huolettomasti kumartumatta konekannen aitauksen yli, herättääkseni rannalla olevien poikien kateutta ja nauttiakseni siitä. Jolleivät ne näyttäneet huomaavan minua, aivastin minä herättääkseni niiden huomion tai siirrähdin sellaiseen paikkaan, jossa niiden oli mahdoton kääntää huomiotaan minusta. Ja heti kun huomasin, että ne katselivat minua, aloin haukotella ja ojennella itseäni sekä muulla tavoin osottaa, että olin kerrassaan ikävystynyt ja kyllästynyt matkustamiseen.

Olin koko ajan paljain päin ja oleskelin parhaastapäästä tuulessa ja auringonpaahteessa, saadakseni niin pian kuin mahdollista itselleni vanhan matkustajan ahavoittuneen ja päivänpolttaman ihon. Jo seuraavana päivänä sain tuntea iloa, joka täytti sieluni mitä puhtaimmalla kiitollisuudella: nahka rupesi halkeilemaan kaulastani ja nenältäni. Oikein minä toivoin, että pojat ja tytöt siellä kotona olisivat minut nähneet nyt.