Читать онлайн
Tom Sawyer salapoliisina
Tom Sawyer salapoliisina / Huck Finnin kertomus
ENSIMMÄINEN LUKU
Oli kulunut vuosi siitä, kun Tom Sawyer ja minä vapautimme vanhan neekerimme Jimin, joka oli setä Silasin farmilla Arkansasissa pantu kahleisiin karanneena orjana. Nyt tuli kevät; jäätynyt maa suli ja lauhemmat tuulet puhaltelivat. Yhä lähempää viittasi aika, jolloin taas sai käydä paljain jaloin; silloin tulisi kuulapelin aika, sitten hyrrän ja vanteen, tai annettaisiin leijan nousta, ja kun vihdoin kesä olisi tullut, silloin uimaan! Mutta siihen oli vielä mahdottoman pitkä aika, ja ajatus, kuinkahan kauan vielä täytyy odottaa, ennenkuin kesä tulee, tekee meikäläisen perin alakuloiseksi. Silloin tällainen poika parka maleksii mieli raskaana siellä täällä; hän huokailee ja ähkii eikä tiedä, mikä häntä vaivaa. Hän hakee itselleen yksinäisen paikan jossain korkealla mäenrinteellä, mistä hän voi nähdä kauas, kuinka suuri Mississippi kaartaa niemekkeen toisensa jälkeen, kunnes se haihtuu usvaiseen etäisyyteen. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista kuin hautajaisissa, ja toivoisi, että olisi itse kuollut ja kuopattu, jotta näillä maailman murheilla olisi loppunsa.
Tiedättekö, mikä on tuon taudin nimi? Sitä sanotaan kevätkuumeeksi. Ja kun se saa jonkun valtoihinsa, on hänen sydämessään aina ikävä, ei oikein tiedä mitä. Tahtoisi kauas pois jokapäiväisen elämän iankaikkisesta yksitoikkoisuudesta, johon vallan kyllästyy. Nähdä jotain uutta ja matkaella vieraisiin maihin, jossa kaikki on ihmeen ihanaa, salaperäistä ja ihkasen uutta, – niin, sitä tekisi mieli. Kuitenkin on tyytyväinen, kun saa tehdä pienemmänkin matkan, ja on iloinen, kunhan vain pääsee pois edes johonkin.
No niin, meitä kahta vaivasi ankara kevätkuume, Tom Sawyeria ja minua. Mutta ei ollut mitään toiveita, että Tom voisi laiminlyödä koulunsa ja lähteä matkalle; hänen tätinsä Polly piti sitä ajantuhlauksena eikä olisi milloinkaan suostunut siihen. Hyvin alakuloisena ja mieli masennuksissa istuimme eräänä päivänä auringonlaskun aikaan ulkona kiviportailla ja murjotimme; silloin lähestyi meitä täti Polly kirje kädessä.
"Tom", sanoi hän, "sinun täytynee panna kuntoon matkalaukkusi ja lähteä
Arkansasiin – täti Sally kaipaa sinua."
Olin vähällä hypätä nahoistani ilosta enkä voinut uskoa muuta, kuin että Tom lankeisi tätinsä kaulaan ja halaisi hänet puolikuoliaaksi; mutta hän istui vaiti kuin tukki eikä hiiskahtanut halaistua sanaa. Kuinka hän olikaan sellainen narri, ettei tarttunut ihanaan tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui! Se voi helposti livahtaa hänen käsistään, jollei hän heti avaisi suutaan ja selittäisi, miten iloinen ja kiitollinen hän oli. Olin vallan suunniltani ja itkuun pillahtamaisillani, kun hän istui vain istumistaan paikallaan ja vihdoin hyvin levollisena sanoi:
"Minun on ikävä sitä sanoa, täti, mutta siitä ei voi todella nyt olla puhettakaan!" – Silloin minun teki mieli ampua hänet kuoliaaksi!
Täti Polly oli kuin puulla päähän lyöty ja niin suuttunut tuosta röyhkeästä vastauksesta, että seisoi siinä kokonaisen minuutin sanaakaan sanomatta ja antoi minulle aikaa pukata Tomia kylkeen ja kuiskata hänelle:
"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka voit heittää pois tuollaisen onnen ja tallata sitä jaloillasi?"
Mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. "Ole hiljaa, Huck Finn", murisi hän, "pitäisikö hänen ehkä huomata, että tahtoisin päästä sinne vaikka henkeni kaupalla? Heti hänessä heräisi tuhannen epäilystä – pelkkiä kuviteltuja tauteja, vaaroja ja esteitä. Käden käänteessä hän peruuttaisi lupauksensa. Anna minun vain olla, minä tiedän, miten hänen kanssaan on meneteltävä."