Читать онлайн
Aavoilla ulapoilla
Aavoilla ulapoilla
I luku: Sisarukset
Ensinnä he juoksivat valkoisen rantahietikon poikki hyrskyjen kohistessa takana, ja maantielle ennätettyään he heittäytyivät polkupyöräinsä selkään ja kiitivät vihannoivan puiston halki. Heitä oli kaikkiaan kolme, kolme poikaa yllään kirjavat rapikkomekot, ja he porhalsivat pitkin polkupyörätietä oikein henkensä uhalla, kuten kirjavamekkoisten poikain on tapana. Kenties he ajoivat nopeammin kuin lait ja asetukset sallivat? Ainakin olivat puistonvartijat sitä mieltä; mutta he eivät olleet aivan varmoja asiasta, vaan tyytyivät vain varottamaan, kun pojat suhahtivat ohitse. Nämä noudattivatkin heti huomautusta, mutta jo seuraavassa polvekkeessa se unohtui heiltä, mikä muuten on myöskin kuvaavaa koreamekkoisille poikasille.
Golden Gate [Golden Gate, noin 1,5 km pituinen ja 6,5 km levyinen salmi, yhdistää San Franciskon lahden kaupungin pohjoispuolella mereen. Suom. huom.] puiston halki he ajoivat edelleen San Franciskoon ja viilettivät pitkiä myötämäkiä niin hurjalla vauhdilla, että jalkamiehet pysähtyivät levottomina heidän jälkeensä tuijottamaan. Sitten heidän koreiden mekkojensa näki vilahtelevan kaupungin kaduilla. Pojat tekivät alinomaa mutkia välttääkseen suuria mäkiä; mutta milloin mäkeä ei käynyt karttaminen, silloin polkimet pantiin vinhasti pyörimään, jotta nähtäisiin, kuka ensimmäisenä huipulle ehtisi.
Sitä poikaa, joka tavallisesti saapui ensinnä ja johti kilpa-ajoa, toverit nimittivät Joeksi. Tässä leikissä oli "seurattava Jussia", ja "Jussina" oli juuri Joe, joukon karskein ja reippain poika. Mutta kun toverukset ajoivat läntisen kaupunginosan halki, sivuuttaen suuria ja upeita loistopalatseja, ei hän enää nauranutkaan yhtä äänekkäästi eikä niin useinkaan kuin ennen, vaan hiljensi huomaamatta vauhtiaan, kunnes joutui takapäähän. Laguna- ja Valleja-katujen risteyksessä toverit kääntyivät oikealle.
– Näkemiin, Fred! hän huusi vasemmalle poiketen. – Heipä hei, Charley!
– Tulethan sitten illalla? huusivat toiset vastaukseksi.
– En tule – en minä voi tulla tällä kertaa, hän vastasi.
– Mitä turhia – tule pois! pyysivät toverit.
– En tule, minun täytyy päntätä illalla – hei vain!
Hän näytti vakavalta ja hiukan alakuloiseltakin jatkaessaan yksin matkaansa. Sitten hän alkoi päättäväisesti viheltää; mutta vihellys vaimentui melkoisesti, kävi lopulta peräti heikoksi ja laimeaksi ja hupeni viimein kokonaan, kun hän suuntasi pyöränsä suuren kaksikerroksisen kartanon ajotielle.
– Kas vain, Joe!