Tämä asia johtui mieleeni eräänä vaalipäivänä. Oli lämmin kalifornialainen iltapäivä ja minä olin ratsastanut maatalostani alas Kuulaakson pieneen kylään äänestääkseni muutoksista ja lisäyksistä, joita oli ehdotettu Kalifornian valtion perustuslakeihin. Helteen tähden olin tyhjentänyt useita laseja, ennenkuin kävin antamassa äänestyslippuni, ja perästä päin otin vielä lisää. Sitten olin ratsastanut takaisin viiniköynnösten peittämäin rinteiden ja aaltoilevien vainioiden keskitse ja ennätin kotiin kyllin varhain saadakseni vielä lasillisen ennen illallista.
– Miten sinä menettelit äänioikeusehdotukseen nähden? kysyi Charmian.
– Äänestin sen puolesta.
Hän huudahti hämmästyksestä, sillä kiihkeästä kansanvaltaisuudestani huolimatta olin aina nuoremmalla ijälläni vastustanut kaikkea, mikä vähänkään tuoksahti naisten äänioikeudelle. Kun sitten vuosien vieriessä kävin suvaitsevammaksi, olin innostuksetta alistunut siihen, pitäen sitä välttämättömänä yhteiskunnallisena ilmiönä.
– Mutta miksi äänestit sen hyväksi? tiedusteli Charmian.
Minä vastasin. Vastasin perusteellisesti. Vastasin harmistuneena.
Mitä enemmän vastasin, sitä suuremmaksi harmini kasvoi. (Ei – en ollut humalassa. Hevosta, jolla olin ratsastanut, nimitettiin "Karkuriksi", ja olisinpa halunnut nähdä humalaisen sitä ohjailevan.)
Ja kuitenkin – kuinka nyt sanoisinkaan – olin "hilpeällä tuulella", tunsin itseni "iloiseksi", olin suloisessa hiprakassa.
– Kun naiset saavat äänioikeuden, niin he äänestävät kieltolain puolesta, minä selitin. – Juuri vaimot, sisaret ja äidit – ja ainoastaan nämä – ne vasta iskevät ensimäisen naulan Tuliliemen ruumisarkkuun…
– Niin, mutta minä luulin, että Tuliliemi on sinun hyviä ystäviäsi, keskeytti Charmian.