Читать онлайн
Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja
Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja
KUOLONSINETTI
[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta mainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of Oliver Cromwell." – M.T.]
I
Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen; muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.
Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja – odottaa. Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa pöyristytti se ajatus.
Heillä oli pikku tyttö – Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:
– Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.
– Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on pakahtumaisillaan.
– Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä tarkoituksessa…
– Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani – toivon voivani sanoa sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi, jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa…
– Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!
Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä tulisesti kerran, kaksi, kolme. – Ei, isä, noin et saa suudella minua; sinä satutat hiuksiani.