Читать онлайн
Minkä mitäkin Tyrolista

Juhani Aho
Minkä mitäkin Tyrolista

POLKUPYÖRÄLLÄ REININ RANTOJA

Polkupyörä ja Reinin rannat—ne nyt eivät oikeastaan sovi yhteen. Yksi maailman runollisimpia ja romanttisimpia seutuja ja tuo vihoviimeisten aikain keksintö, tuo kaikista uusin kulkukapine, jonka rumuudesta ja epärunollisuudesta on niin paljon puhuttu. Pienen aasin selässä tai sukkelajalkaisen kimon rattailla, jalkaisin tai korkeintaan laivassa— siinä ne kulkuneuvot, joita esteettisen matkailijan sopii käyttää…

Mutta siitä huolimatta on polkupyörä kuitenkin hyvin sopiva ja runollinenkin kulkuneuvo juuri Reinin rannoilla.

Meitä oli kaksi seikkailijaa Suomesta, jotka olimme keskellä talvea, loppupuolella maaliskuuta, saaneet päähämme lähteä pyöräilemään. Miehenkorkuiset kinokset estivät kotona satulaan astumasta. Pantiin pyörät rekeen ja ajettiin asemalle. Oli kirkas pakkasaamu, hanget kimaltelivat ja huurteisina seisoivat metsät. Tuntui turhalta lähteä kauniimpia maita hakemaan, tuntui mahdottomalta löytää ihanampaa, puhtaampaa, ylevämpää ympäristöä kuin on kirkas, paisteinen aamu maaliskuun Suomessa. Eikä niitä oikeastaan ole löytynytkään.

Mutta siitä huolimatta ovat Reinin rannatkin ihmeen ihanat!

Tietää olevansa Taka-Lapissa, kun lähtee Suomesta etelään keskellä talvea. Hangossa on meri jäässä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Entinen Amerikkaan aikova ukko pyörähti takaisin Pohjanmaalle, kun jäätyneen meren näki; me puhkasimme Murtajan saattamina jään, niin että hileet kahden puolen helisi. Tuskinpa on kaikesta paljosta nähtävästä huolimatta ulkona Euroopassa, kaikesta suurenmoisesta liikkeestä ja ihmisvoiman voitollisista ponnistuksista huolimatta, montakaan niin vaikuttavaa nähtävää kuin nähdä suurten rautaisten laivain, paksua, vihaista, mustaa savua tupruten, murtautuvan jäiden saartamasta Suomilinnasta ulos Itämeren aavoille, vapaille ulapoille. Kuva pienen, kaikilta tahoilta saarretun kansan taistelusta olemassaolonsa, vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta, sillä mitä olisimme, jos meiltä olisi Hangon väylä tukittu? Sentähdenpä me nyt, ajoipa kaakkonen tai itä melkein kuinka suuria jääjoukkoja tahansa Hangon kallioita vastaan, aina niiden läpi tavalla taikka toisella joko murtaumme tai pujottelemme. Ja pohjoistuuli, tuo kotoinen vihainen viimamme, se on tässä kuitenkin meidän vapautemme paras ystävä ja apumies, pannen suuret ulapat imemään saartavia jääjoukkoja pois rannoiltamme ja murtaen ne palasiksi aaltojen mylläkässä ulompana merellä.

Olisi luullut olevansa napamerillä semmoisina kuin niitä on kuvissa nähnyt, kun muutamia tuntia kestänyt luja jää oli loppunut ja laiva kellui sulassa meressä jäämöhkäleiden keskessä. Ja ihana oli näky, kun viheriä meri lainehti, täynnä valkoisia, auringon valossa heloittelevia jäälauttoja, jotka samalla olivat kuin hajoitettuja, pakosalle ajettuja sotajoukkoja, joita laiva ei enää välittänyt väistääkään, vaan suuntansa kerran otettuaan armottomasti puski selkään ja sivuun, voitollisesti niiden yli ja ohi rynnäten.

Mutta tullaksemme nyt Reinin rannoille…

Kölniin oli vielä rautatietä ajettava ja sieltä vasta oli varsinainen pyörämatka aloitettava. Tanskassa olivat tiet märät ja luntakin satoi. Vihmoi sitä vielä Hampurissa, ja kun meidän Kölnissä vihdoin oli satulaan hypättävä, niin sielläkin tipahteli taivaalta valkoisia, kotoisia hiuteita. Mutta se suli kohta ja teki ilman vain viileäksi ajaa.

Pyörä on mukava ja tarkoitustaan hyvin vastaava sille, joka tahtoo käydä vähän lähemmin tutustumaan niihin seutuihin, joiden kautta hän kulkee. Sopiihan sitä junallakin kulkea ja helposti ja mukavastihan nyt yleensä kuljetaan. Mutta vaikka uudenaikaiset kulkuneuvot ovatkin helpottaneet matkustamista ja siihen niin monia houkutelleet, on matkustaminen kuitenkin kadottanut suuren osan viehätystään juuri niissä seuduissa, joissa on eniten nähtävää. Nykyaikainen rautatiematkustaja tulee matkoiltaan usein yhtä viisaana takaisin kuin hän lähtikin. Matkansa pääpaikoista hän tietysti hyötyy, mutta matkan varrelta ei hänellä juuri ole muita vaikutuksia kuin muutamia hät'hätää nähtyjä maisemia ja ohi kiitäviä kyliä ja kaupunkeja. Tien varsi pienine yksityiskohtineen, ihmiset ja elämä eri seuduissa—kaikki se jää rautatievaunun ikkunasta näkemättä, mutta pääsee täyteen arvoonsa polkupyörällä kulkiessa.

Oli iltapäivä, kun ulkopuolella Kölnin eteläistä porttia Bonniin vievän viertotien alkupäässä nousimme pyörillemme. Hetki ei nyt ollut juuri juhlallinen, mutta hauska se oli. Oli vihdoinkin päästy alkuun, päivä oli viileä ja kirkas, tuuli myötäinen ja tie mainio. Keinuttuamme laivassa, täristyämme rautatiellä ja kyllästyneinä suurten kaupunkien meluun oli meidän sanomattoman suloista istua satulassa, notkahtelevien vieterien päällä ja hengittää raitista kevätilmaa. Tie kulki leveänä, pitkänä nauhana etelää kohti, maa oli tasaista ja lakeaa ja vasta etäämpänä tuolla edessäpäin siinteli seesteisen ilman läpi kukkuloita ja vuorenselänteitä. Tie kulki peltojen ja vainioiden halki, ja kaikkialla olivat maamiehet työssä auroineen ja karheineen kevätkylvöjä tehden. Ei näyttänyt vaikealta tuon pehmoisen, murakan maan penkominen. Ei sitä ollut routa kuohuttanut, eivät siinä kivet haitanneet. Mutta siksi se onkin kuin siistin emännän salin lattia, johon hän on parhaat mattonsa levittänyt. Ei rikkaa, ei roskaa, ei takkuisia ojanreunoja, ei koukeroisia vakoja, vaan kaikki suorakulmaista, melkein turhantarkkaa, niinkuin lakaistua, peltotilkut maanlaadun ja kylvön mukaan erivärisiä: ruskeita, harmaita, viheriäisiä. Eikä metsä missään haittaamassa, ei kylmää korpea näkyvissäkään, mutta tuolla täällä iltapäivän paisteessa hohtava kylä tai oikeammin kaupunki, kirkko aina keskellä kylää. Kyläin takaa kohoaa korkeita savupiippuja, siellä on tehtaita. Juna kiitää aavikkoa pitkin loitompana ja jättää pitkän palmikon valkoista höyryä jäljelleen. Ja pelloilta pyrähtää tuon tuostakin kiuru ylös ilmaan ja visertää niinkuin kotona Suomessa—liekö sitten matkalla sinne vai aikoneeko täällä pesiä.