Hamlet
Уильям Шекспир




William Shakespeare

Hamlet




Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas.

HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.

HORATIO, Hamletin ystävä.

POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.

LAERTES, hänen poikansa.

VOLTIMAND, |

CORNELIUS, |

ROSENCRANZ, | Hoviherroja.

GYLDENSTERN, |

OSRICK, |

Aatelismies. |

Pappi.

MARCELLO, | Sotaherroja.

BERNARDO |

FRANSISCO, sotamies.

REINHOLD, Poloniuksen palvelija.

Sotaväen päällikkö.

Englannin lähettiläitä.

Hamletin isän haamu.

FORTINBRAS, Norjan prinssi.

Näyttelijöitä.

Kaksi haudankaivajaa.

GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.

OPHELIA, Poloniuksen tytär.

Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä, lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS



Ensimmäinen kohtaus


Helsingörissä. Terassi linnan edustalla


(Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)


BERNARDO

		Ken siellä?


FRANSISCO

		Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?


BERNARDO

		Eläköön kuningas!


FRANSISCO

		Bernardo?


BERNARDO

		Sama mies.


FRANSISCO

		Tulette tunnokkaasti määräaikaan.


BERNARDO

		Kakstoista kello on; käy maata sinä.


FRANSISCO

		Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,
		Ja mieltä kourii.


BERNARDO

		Onko kaikki ollut
		Rauhaista?


FRANSISCO

		On; ei hiiren hiiskausta.


BERNARDO

		Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
		Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
		Niin sanokaatte, että kiirehtivät.


FRANSISCO

		He tulevat jo, luulen. – Seis! ken siellä?


(Horatio ja Marcello tulevat.)


HORATIO

		Maan ystäviä.


MARCELLO

		Tanskan vasalleita.


FRANSISCO

		Jumalan haltuun!


MARCELLO

		Hyväst', oiva poika!
		Ken vahtivuoross' on?


FRANSISCO

		Bernardon vuoro.
		Jumalan haltuun!


(Menee.)


MARCELLO

		Hoi! Bernardo!


BERNARDO

		Mitä?
		Horatioko?


HORATIO

		Samaa sorttia.


BERNARDO

		Horatio, terve! Terve, Marcello!


MARCELLO

		Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?


BERNARDO

		En mitään ole minä nähnyt.


MARCELLO

		Horatio sen mielenhoureeks väittää,
		Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
		Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
		Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
		Kanssamme valvomaan, niin että, taas
		Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
		Sais vahvistaa ja sitä puhutella.


HORATIO

		Pah, joutavia!


BERNARDO

		Istukaahan hetki;
		Ahdistan vielä kerran korvianne,
		Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
		Min kahten' yönä näimme.


HORATIO

		Istukaamme
		Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.


BERNARDO

		Menneenä yönä,
		Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
		Valaisi retkellään sen taivaankulman,
		Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
		Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi —


MARCELLO

		Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!


(Haamu ilmestyy.)


BERNARDO

		Kuningas-vainaan muoto aivan.


MARCELLO

		Sinä,
		Lukenut mies, Horatio, puhu sille.


BERNARDO

		Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?


HORATIO

		Niin on; – mun valtaa hämmästys ja kauhu.


BERNARDO

		Puhetta vartoo se.


MARCELLO

		Horatio, puhu!


HORATIO

		Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
		Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
		Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
		Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!


MARCELLO

		Se vihoissaan on.


BERNARDO

		Kah, se astuu pois!


HORATIO

		Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!


(Haamu katoaa.)


MARCELLO

		Se katosi, ei vastata se tahdo.


BERNARDO

		Horatio, mitä? Kalvas oletten
		Ja vapisette; eikö muuta tuo
		Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?


HORATIO

		En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
		Jos sit' ei selvään takais omat silmät.


MARCELLO

		Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?


HORATIO

		Kuin sinä itsesi.
		Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
		Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
		Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
		Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
		Se kummallista on.


MARCELLO

		Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
		Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.


HORATIO

		Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
		Mut ylipäin sen ennustavan luulen
		Murrosta suurta valtakunnassamme.


MARCELLO

		Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
		Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
		Yöt kaiket alamaista kiusataan?
		Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
		Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
		Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
		Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
		Mi syynä, että tuskalloinen kiire
		Yön tekee päivän apukumppaniksi?
		Ken siihen vastaa?


HORATIO

		Minä. Ainakin
		On huhu tämä: viime kuninkaamme,
		Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
		Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
		Kopean vallanhimon yllykkeestä,
		Sotahan vaati; uljas Hamletimme
		– Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi —
		Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
		Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
		Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
		Menetti voittajalle kaikki maansa.
		Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
		Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
		Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
		Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
		Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
		Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
		Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
		On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
		Kokoillut maattomia huimapäitä,
		Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
		Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
		– Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, —
		Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
		Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
		Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
		Pääperustus on meidän varustuksiin,
		Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
		Ja hälinän ja homman alkujuuri.


BERNARDO

		Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
		Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
		Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
		Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.


HORATIO

		Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
		Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
		Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
		Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
		Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
		Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
		Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,[1 - Tuo kostea, Neptunin vallan perus. Tarkoittaa kuuta, joka ikäänkuin vetää puoleensa vettä ja josta meren luode ja vuoksi riippuu.]
		Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
		Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
		Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet —
		Ikäänkuin sallimuksen airuina
		Ja johdantona siihen, mitä seuraa —
		Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
		On meidän maallemme ja kansallemme. —
		Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!


(Haamu palajaa.)

		Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. —
		Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
		Niin puhu!
		Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
		Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
		Niin puhu!
		Jos tiedossas on maasi kohtalo,
		Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
		Niin puhu!
		Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
		Eläissäs ryöstetyitä aarteita


Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)

		Niin puhu! Seis ja puhu! – Marcello,
		Sit' estä.


MARCELLO

		Iskenko ma pertuskalla?


HORATIO

		Tee se, jos ei se jää.


BERNARDO

		Se tääll' on.


HORATIO

		Täällä!


(Haamu katoaa.)


MARCELLO

		Se poissa on!
		Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
		Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
		Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
		Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.


BERNARDO

		Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.


HORATIO

		Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
		Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
		Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
		Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
		Herättää päivän jumalan; sen ääni
		Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
		Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
		Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
		Tää seikka vahvistaa.


MARCELLO

		Se katosi,
		Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
		Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
		Tuloa Vapahtajan vietetään,
		Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
		Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
		Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
		Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
		Niin armias ja pyhä on se aika.


HORATIO

		Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
		Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
		Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
		Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —
		Nuorelle Hamletille kertokaamme
		Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
		Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
		Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
		Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?


MARCELLO

		Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä
		Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.


(Menevät.)

		Toinen kohtaus.
		Sama seutu. Juhlahuone.


(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)


KUNINGAS

		Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
		On muisto veres ja siis meidän pitäis
		Suruissa huokailla, ja valtakunnan
		Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
		Niin sentään järki voittanut on luonnon.
		Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
		Samalla muistellen myös itseämme.
		Olemme senvuoks entis-kälymme,
		Nykyisen meidän kuningattaremme,
		Tään uljaan vallan kruununperijän,
		Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —
		Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
		Hääitkulla ja peijaisriemulla,
		Ja tasan ilot, murheet punniten, —
		Vihille vienyt, estämättä kuullen
		Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
		On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
		Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —
		Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
		Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
		Valtamme liitteistään on höltynyt, —
		Perustuin tähän voiton unelmaan,
		Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
		Lähetin kautta takaisin ne maat,
		Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
		Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.
		Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
		On laita tämä: tässä kirjoittanna
		Olemme Fortinbrasin sedälle, —
		Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
		On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen
		Hän panis niille, vallankin kun pestaus
		Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
		Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
		Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
		Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
		Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
		Isompaa valtaa emme anna teille,
		Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
		Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!


CORNELIUS

		Nyt, kuten aina, sitä osotamme.


KUNINGAS

		Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!


(Voltimand ja Cornelius menevät.)

		Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
		Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
		Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
		Älykäst' anomusta. Mitä voisit
		Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
		Ei pää niin sydämmelle heimoa,
		Suun palvelijaks käsi ei niin altis
		Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
		Laertes, mitä tahdot?


LAERTES

		Kuninkaani,
		Suotuista lupaa Ranskaan palata,
		Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
		Valani tuomaan kruunauksessanne.
		Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
		Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
		Odottain armollista lupaa teiltä.


KUNINGAS

		Suostuuko isäsi! Polonius, sano.


POLONIUS

		Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
		Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
		Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
		Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.


KUNINGAS

		Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
		Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —
		Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —


HAMLET (Syrjään.)

		Parempi lankoa, poikaa huonompi.


KUNINGAS

		Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?
		HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.


KUNINGATAR

		Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
		Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
		Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
		Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —
		Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,
		Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.


HAMLET

		Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.


KUNINGATAR

		Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?


HAMLET

		Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
		Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
		Ei musta, juhlallinen muotipuku,
		Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
		Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
		Eik' alas maahan luotu katsanto,
		Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
		Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
		Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
		Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
		Ja surun ulkokorua vaan nää.


KUNINGAS

		Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
		Ett' isällesi murhe-veron maksat.
		Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
		Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
		On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
		Surua kantaa; mutta lakkaamatta
		Noin valittaa on miehuutonta huolta
		Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
		Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
		Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
		Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
		Mi täytymyst' on ja niin yleistä
		Kuin tavallisin seikka aistillemme,
		Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
		Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
		Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
		Se kumoo järjen, jonka vanha lause
		On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
		Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
		"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
		Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
		Mua pidä; maailma sen tietäköön,
		Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
		Ja rakkautt' en osoita ma sulle
		Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
		Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
		Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
		Niin on se aivan toivoamme vastaan;
		Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
		Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
		Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.


KUNINGATAR

		Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
		Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.


HAMLET

		Kaikessa teitä, rouva, tottelen.


KUNINGAS

		Kas sepä armas, kaunis vastaus.
		Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. – Tulkaa, rouva.
		Hamletin jalo, vapaa suostumus
		Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
		Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
		Tykistöt kertovat on taivahalle,
		Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
		Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.


(Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius

		ja Laertes menevät.)


HAMLET

		Oi, että tämä tiukan tiukka liha
		Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
		Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
		La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
		Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
		Tään mailman kaikki toimi minust' on!
		Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
		Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
		Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
		Kaks kuukautta vaan kuollut! – ei, ei kahta;
		Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
		Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
		Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
		Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
		Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
		Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
		Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
		Mut pois se aatos! – Heikkous, vaimo, nimes!
		Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
		Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
		Nioben lailla itkein; – hän, niin hän, —
		Voi suas! elukkakin järjetön
		Ois surrut kauemmin, – setäni vaimo.
		Isäni veljen, jok' on isääni
		Min minä Herkuleeseen. – Kuukaus vaan!
		Ennenkuin valekyyneleitten suola
		Veristä silmää punaamasta herkes,
		Hän miehen otti! – Kiirett' inhoittavaa,
		Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
		Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
		Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.


(Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)


HORATIO

		Oi, terve, herra prinssi!


HAMLET

		Hupaista nähdä teidät terveinä;
		Horatio, – niin totta kuin ma elän!


HORATIO

		Niin herra, köyhä palvelijanne aina.


HAMLET

		Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
		Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? —
		Marcello?


MARCELLO

		Prinssi hyvä. —


HAMLET

		Hupaista nähdä teitä. – Hyvää iltaa! —
		Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?


HORATIO

		Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.


HAMLET

		Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
		Niin et sä kiusata voi korviani,
		Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
		Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
		Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
		Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.


HORATIO

		Isänne hautajaisiin tänne tulin.


HAMLET

		Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
		Emoni häihin varmaankin sa tulit.


HORATIO

		Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.


HAMLET

		Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
		Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. – Tiedäs,
		Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
		Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. —
		Isäni, – luulen näkeväni isäni.


HORATIO

		Miss', armas prinssi?


HAMLET

		Hengessään, Horatio.


HORATIO

		Näin hänet kerran; uljas kuningas.


HAMLET

		Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
		En milloinkaan näe hänen vertaistansa.


HORATIO

		Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.


HAMLET

		Kenenkä näit?


HORATIO

		Isänne, kuninkaan.


HAMLET

		Isäni, kuninkaan!


HORATIO

		Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
		Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,
		Nää herrat tässä todistajiks ottain,
		Sen ihmeen.


HAMLET

		Herran tähden, anna kuulla.


HORATIO

		Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,
		Marcello ja Bernardo, vartiollaan,
		Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,
		Isänne kaltahisen haamun nähneet,
		Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,
		Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan
		Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän
		Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi
		Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;
		Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,
		Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle
		He pelon arkuudella kuiskasivat,
		Ja kolmantena yönä läksin myötä.
		Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan
		Kuin muodon suhteen, totta joka sana,
		Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi
		Ei niin tuon kaltainen.


HAMLET

		Se missä nähtiin?


MARCELLO

		Terassilla, miss' oltiin vahdissa.


HAMLET

		Ja puhuittenko sille?


HORATIO

		Puhuin, mutta
		Ei vastausta; kerran toki, luulen,
		Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,
		Kuin oisi aikonut hän puhua,
		Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,
		Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan
		Ja näkyvistä katos.


HAMLET

		Sangen kummaa!


HORATIO

		Se totta on, niin totta kuin ma elin;
		Velvollisuudeksemme katsoimme
		Siit' antaa teille tiedon.


HAMLET

		Toden totta,
		Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.
		Ja tekö vahdiss' ensi yönä?


MARCELLO ja BERNARDO

		Me.


HAMLET

		Aseissa, kuin?
		MARCELLO ja BERNARDO.
		Aseissa.


HAMLET

		Päästä jalkaan?


MARCELLO ja BERNARDO

		Kiireestä kantapäähän.


HAMLET

		Kasvoj' ette
		Siis nähneet?


HORATIO

		Näimme: silmikko ol' auki.


HAMLET

		No, näyttikö hän tuimalta?


HORATIO

		Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.


HAMLET

		Punainenko vai kalvas?


HORATIO

		Kalvas aivan.


HAMLET

		Ja silmät teihin luodut?


HORATIO

		Lakkaamatta.


HAMLET

		Siell' oisin olla tahtonut.


HORATIO

		Se varmaan
		Ois teitä hirvittänyt.


HAMLET

		Luultavasti,
		Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?


HORATIO

		Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.


MARCELLO ja BERNARDO

		Kauemmin, kauemmin.


HORATIO

		Ei sillä kertaa,
		Kun minä näin sen.


HAMLET

		Parta harmaa? niinkö?


HORATIO

		Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan
		Hopean-harmaa.


HAMLET

		Vahtiin tulen yöksi;
		Kenties se taasen tulee.


HORATIO

		Tulee varmaan.


HAMLET

		Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,
		Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna
		Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,
		Jos tähän saakka näyn peittää voitte,
		Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.
		Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,
		Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;
		Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!
		Terassill' ennen kahtatoista teidät
		Siis kohtaan.


KAIKKI

		Teidän palvelijanne.


HAMLET

		Ei, ystäväni niinkuin minä teidän.
		Hyvästi!


(Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)

		Aseiss' isänikö haamu!
		Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.
		Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!
		Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,
		Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.


(Menee.)

		Kolmas kohtaus.
		Huone Poloniuksen talossa.


(Laertes ja Ophelia tulevat.)


LAERTES

		Kaluni laivall' ovat; hyvästi!
		Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,
		Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.


OPHELIA

		Sit' epäiletkö?


LAERTES

		Mitä Hamletiin
		Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,
		Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,
		Keväinen kukka, varhainen, mut hento,
		Suloinen, mutta pian haihtuvainen,
		Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,
		Ei muuta.


OPHELIA

		Eikö muuta?


LAERTES

		Ei, ei muuta.
		Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis
		Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,
		Edistyy sielun sekä hengen voimat
		Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,
		Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa
		Likainen vilppi; mutta varo, hällä
		Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,
		Sill' itse hän on säätyns' alamainen;
		Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse
		Valita; sillä valtakunnan etu
		Ja onni riippuu hänen naimisestaan,
		Ja senvuoks hänen valintansa määrää
		Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.
		Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,
		Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,
		Kuin säätynsä ja asemansa mukaan
		Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,
		Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.
		Siis varo, mikä tahra kunnialles,
		Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,
		Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees
		Avaisit hillittömän himon saaliiks.
		Ophelia, kallis sisko, varo tuota;
		Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,
		Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.
		Sive'in impi on jo tuhlaavainen,
		Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.
		Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;
		Syö usein mato kevään kukkaset,
		Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;
		Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'
		On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.
		Siis varo! Pelko luotettavin suoja
		Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.


OPHELIA

		Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni
		Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole
		Kuin inha pappi, joka muille näyttää
		Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,
		Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla
		Himojen kukkastietä itse kulkee,
		Hyläten omat neuvons'.


LAERTES

		Älä pelkää.
		Liiaksi viivyn; – mutta tuossa isä!


(Polonius tulee.)

		Kahdesti siunatull' on kahden onni,
		Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.


POLONIUS

		Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!
		Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;
		Sua varrotaan. Tuoss', – ota siunaus!


(Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.)

		Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:
		Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon
		Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.
		Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;
		Jos hyväks koitellun saat ystävän,
		Sydämmees sido hänet vaskiköysin;
		Mut kättäs älä hiestaa liittymällä
		Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.
		Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,
		Niin laita, että riitamies sua karttaa.
		Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;
		Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.
		Pukusi komea, jos varas sietää,
		Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,
		Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,
		Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'
		On, erittäinkin tässä, hieno aisti.
		Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,
		Sill' usein laina ystävän vie myötään,
		Ja veloist' aisti talouden tylstyy.
		Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
		Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
		Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!
		Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!


LAERTES

		Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!


POLONIUS

		Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.


LAERTES

		Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin
		Mun sanani.


OPHELIA

		Ne muistohoni olen
		Ma sulkenut; sun hallussas on avain.


LAERTES

		Hyvästi!


(Menee.)


POLONIUS

		Ophelia, hän mitä sanoi sulle?


OPHELIA

		Luvalla lausuin, sanan Hamletista.


POLONIUS

		Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,
		Ett' aivan usein nykyaikaan luonas
		Hän viettää joutohetkiään, ja sinä
		Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.
		Jos niin on, – niinkuin mulle, varoitukseks,
		On kerrottu, – niin sen ma sulle sanon,
		Ett' itseäs et käsitä niin selvään,
		Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.
		Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.


OPHELIA

		Usean rakkauden merkin mulle
		Hän suonut ompi.


POLONIUS

		Rakkauden! Jopa!
		Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö
		Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.
		Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?


OPHELIA

		En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.


POLONIUS

		No kuule: aattele, ett' olet hupsu.
		Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole
		Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,
		Tai muuten – jott'en pureksis näin kauan
		Tuot' yhtä sanaa – tietää merkit pahaa.


OPHELIA

		Isäni, lempens ilmoitti hän mulle
		Siivolla tavalla.


POLONIUS

		Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! —


OPHELIA

		Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,
		Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.


POLONIUS

		Niin, teiren satimia. Tiedän, että,
		Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
		Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
		Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa
		Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
		Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein
		Visummin käytä neitseen-arvoas,
		Ja seuraas katso paremmaks, kuin että
		Ain' altis käskyst' olet. Hamletista
		Sen verran usko, että on hän nuori,
		Ja suuremp' ala hällä liikkua
		Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,
		Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,
		Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,
		Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,
		Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,
		Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:
		Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa
		Täst' edes halveksia, ettäs sitä
		Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.
		Se muista, varo itses; tule tiehes.


OPHELIA

		Ma teille, isä, olen kuuliainen.


(Menevät.)

		Neljäs kohtaus.
		Terassi.


(Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)


HAMLET

		Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.


HORATIO

		On kirpeä ja julma pakkanen.


HAMLET

		Mit' ompi kello?


HORATIO

		Lähes kaksitoista.


MARCELLO

		Ei, lyönyt on se.


HORATIO

		Onko? Sit' en kuullut.
		Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
		On tapa kummituksen ilmestyä.


(Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)

		Mut mitä tämä tietää?


HAMLET

		Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
		Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
		Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
		Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
		Ett' on hän miesi juomaan.


HORATIO

		Tuoko tapa?


HAMLET

		On, ihan oikein. – Mutta minusta
		– Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
		Oloissa kasvanut – on tätä tapaa
		Jalompi rikkoa kuin seurata.
		Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
		Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
		Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
		Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
		Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
		Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
		Niin yksityisenkin käy usein, että
		Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
		On synnynnäinen, – johon hän on syytön,
		Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto —
		Ja liiallista veren taipumusta
		Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
		Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
		Hyvien tapain muodon: – että, sanon,
		Se, joll' on ykskin vamman merkki, – joko
		Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
		Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
		Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
		Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
		Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
		Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
		Likaansa aivan.


(Haamu tulee.)


HORATIO

		Katsokaa! se tulee.


HAMLET

		Avuksi enkelit ja taivaan armot!
		Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
		Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
		Sun aikees armaatko vai ilkeät?
		Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
		Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
		Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
		Mua älä sorra epätietoon; sano,
		Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
		Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
		Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
		Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
		Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
		Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
		Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
		Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
		Väristen aatoksia hautelemme,
		Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
		Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?


(Haamu viittaa Hamletille.)


HORATIO

		Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois
		Hän teille yksin jotain ilmoittaa.


MARCELLO

		Kas, kuinka lempeällä katsannolla
		Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
		Vaan älkää menkö.


HORATIO

		Älkää, Herran tähden!


HAMLET

		Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.


HORATIO

		Oi, älkää, prinssi!


HAMLET

		Mitä peljättävää?
		En neulan hintaa hengelleni pane;
		Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
		Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
		Hän viittaa yhä: – minä seuraan häntä.


HORATIO

		Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
		Tai huipulle tuon huiman kallion,
		Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
		Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
		Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
		Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
		Se paikka hullun houreit' ilmankin
		Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
		Niin monen syllän päästä mereen katsoo
		Ja allaan pauhaavan sen kuulee.


HAMLET

		Hän viittaa yhä: – mene, minä seuraan.


MARCELLO

		Te ette mennä saa.


HAMLET

		Pois kätenne!


HORATIO

		Mut älkää menkö.


HAMLET

		Kohtaloni kutsuu,
		Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
		Kuin Numidian jalopeuran jänne. —


(Haamu viittaa.)

		Hän yhä viittaa. – Päästäkää mua, herrat. —


(Irrottaa itsensä heistä.)

		Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
		Mua nyt; – pois! sanon. – Mene, minä seuraan.


(Haamu ja Hamlet menevät.)


HORATIO

		Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.


MARCELLO

		Jäljessä! Totella hänt' emme saa.


HORATIO

		Niin, seuratkaamme. – Miten päättyy tämä?


MARCELLO

		Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.


HORATIO

		Sit' ohjatkohon Luoja!


MARCELLO

		Seuratkaamme!


(Menevät.)

		Viides kohtaus.
		Syrjäinen paikka terassilla.


(Haamu ja Hamlet tulevat.)


HAMLET

		Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.


HAAMU

		Mua kuule.


HAMLET

		Kuulen.


HAAMU

		Kohta koittaa hetki,
		Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
		Palata täytyy mun.


HAMLET

		Sua, henki parka!


HAAMU

		Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,
		Mit' ilmoitan.


HAMLET

		Mun tulee kuulla; puhu.


HAAMU

		Ja kostaa myös, kun kuullut olet.


HAMLET

		Mitä?


HAAMU

		Min' olen isäs henki,
		Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
		Ja päivät paastoomahan valkeassa,
		Siks kunnes elämäni inhat synnit
		Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
		Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
		Tarinan kertoisin, min lientein sana
		Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
		Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
		Hajoittais sykkyräiset suortuvat
		Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
		Kuin hurjan piikkisian harjakset.
		Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
		Saa korvat tietää. – Kuule, Hamlet, kuule,
		Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, —


HAMLET

		Oi, Herra taivaan!


HAAMU

		Murhansa julma, luonnoton sa kosta.


HAMLET

		Murhansa?


HAAMU

		Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
		Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.


HAMLET

		Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
		Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
		Ma kostoon syöstä saan.


HAAMU

		Sa suostut, huomaan.
		Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
		Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
		Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
		Käy huhu, että maatessani käärme
		Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
		Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
		On petetty; mut, jalo nuorukainen,
		Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
		Nyt kantaa kruunua.


HAMLET

		Oi, aavistusta!
		Mun setäni.


HAAMU

		Se sukurutsa, haurelias peto,
		Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,


(Kirottu äly tuo ja taito, joilla

		Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni —
		Tuon tekopuhtaan – riettaan himon helmaan.
		Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
		Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
		Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
		Se käsityksin; ja noin aleta
		Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
		Mun suhteeni on vaivainen!
		Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
		Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
		Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
		Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
		Ja vainun saapi haaskasta.
		Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
		Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
		Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
		Mun turvattoman päälle, pullossa
		Kirotun villikaalin mehua,
		Ja valoi korvieni soliin tuota
		Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
		Niin vihollinen vaikutus on, että
		Se, nopeaan kuin elohopea,
		Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
		Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
		Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
		Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
		Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
		Pahoille, ilke'ille ruville
		Sileä, puhdas ihoni.
		Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti
		Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi
		Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista
		Ja rippiä ja voitelua vailla,
		Ja valmistumatonna tilille
		Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.
		O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!
		Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,
		Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla
		Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.
		Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi
		Vain älä tahraa, äidillesi älä
		Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,
		Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä
		Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!
		Jo kiiltomato huoment' ennustaa,
		Sen valo tehoton jo vaalistuupi.
		Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!


(Katoaa.)


HAMLET

		Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?
		Kutsunko hornan myös? Hyi! – Kestä, sydän!
		Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,
		Mun ruumiini! – "Mua muista!" Henki raukka,
		Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy
		Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!
		Pois muistokirjastani pyyhin kaikki
		Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,
		Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,
		Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,
		Ja sinun käskys yksinään ma suljen
		Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä
		Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!
		Voi sua, viheliäinen nainen!
		Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!
		Esille kirja! – Muistoon täytyy panna,
		Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,
		Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,
		Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.


(Kirjoittaa.)

		Siin' olet, setä! – Toimeen! Tunnussana
		Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."
		Sen olen vannonut.


HORATIO (Ulkoa.)

		Hoi, prinssi!


MARCELLO (Ulkoa.)

		Prinssi, hoi!


HORATIO (Ulkoa.)

		Hänt' auta, Luoja!


MARCELLO (Ulkoa.)

		Niin tapahtukoon!


HORATIO (Ulkoa.)

		Hoi, heleijaa, prinssi!


HAMLET

		Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule![2 - Tule, lintu, tule. Tavallinen metsästyshuuto, jolla jahtihaukkoja kutsuttiin takaisin.]


(Horatio ja Marcello tulevat.)


MARCELLO

		Kuin voitte, prinssi?


HORATIO

		Mitä kuuluu, prinssi?


HAMLET

		Oi, ihmeellistä!


HORATIO

		Kertokaa, ma pyydän.


HAMLET

		En, te sen ilmoitatte.


HORATIO

		Jumal' auta,
		En minä.


MARCELLO

		Min' en myös.


HAMLET

		Mit' arvelette?
		Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? —
		Vait' olla lupaatten?


HORATIO ja MARCELLO

		Nimessä taivaan!


HAMLET

		Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,
		Jok' ei ois aika lurjus.


HORATIO

		Ei tarvis hengen nousta haudastaan
		Sit' ilmoittamaan.


HAMLET

		Oikein, aivan oikein.
		Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että
		Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
		Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, —
		Näet haluja ja töitä jokaisella
		On tavallansa, – minä, halpa raukka,
		Käyn rukoilemaan.


HORATIO

		Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.


HAMLET

		Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,
		Sydämmest' aivan.


HORATIO

		Ei, ei pahaa mitään.


HAMLET

		Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,
		Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,
		Niin on se kunnon henki, sen voin taata.
		Halunne tietää, mitä välillämme
		On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,
		Nimessä veljeyden, ystävyyden
		Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.


HORATIO

		Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.


HAMLET

		Älkäätte koskaan kertoko, min näitte
		Tän' yönä.


HORATIO ja MARCELLO

		Emme.


HAMLET

		Hyvä, vannokaa.


HORATIO

		Nimessä kunniani, min' en kerro.


MARCELLO

		En, kunniani nimessä, myös minä.


HAMLET

		Tuon miekan kautta!


MARCELLO

		Me jo vannoimme.


HAMLET

		Tuon miekan kautta, sanon.


HAAMU (Maan alta.)

		Vannokaa!


HAMLET

		Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?
		Kas niin, – te kuulette sen kellarista, —
		Nyt vannokaatte.


HORATIO

		Vala lukekaa.


HAMLET

		Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,
		Tuon miekan kautta vannokaatte.


HAAMU (Maan alta.)

		Vannokaa!


HAMLET

		Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. —
		He, tänne, hyvät herrat,
		Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
		Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
		Tuon miekan kautta vannokaatte.


HAAMU (Maan alta.)

		Vannokaa!


HAMLET

		Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
		Sep' oiva vallinluoja! – Vielä kerran.


HORATIO

		Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!


HAMLET

		No, sano tervetulleeks outo vieras!
		Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
		Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
		Mut tulkaa. – Vannokaa, ett'ette koskaan,
		Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
		Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, —
		Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
		Ruveta hupsun tapaiseksi, – että,
		Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
		Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
		Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
		Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; – tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; —
		Tai: "Jos tohtis vaan"; – tai: "On niitä, jotka tietää"; —
		Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
		Minusta mitään tietävänne: – että
		Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
		Hädässä auttakoon, se vannokaa!


HAAMU (Maan alta.)

		Vannokaa!


HAMLET

		Pois rauhaan, henki häiritty! – Nyt, herrat,
		Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
		Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
		Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
		Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
		Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
		Sijoiltaan aika mennyt on; – voi, että
		Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
		Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.




TOINEN NÄYTÖS



Ensimmäinen kohtaus


Huone Poloniuksen asunnossa


(Polonius ja Reinhold tulevat.)


POLONIUS

		Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.


REINHOLD

		Kyll', armollinen herra.


POLONIUS

		Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,
		Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit
		Vähäisen käytöstään.


REINHOLD

		Sit' aioinkin.


POLONIUS

		No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,
		Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,
		Ja keitä, mistä, kuinka elävät,
		Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
		Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
		On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi
		Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet
		Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
		"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
		Ja, osaks, hänet"; – ymmärrätkö, Reinhold?


REINHOLD

		Kyll', aivan hyvin.


POLONIUS

		"Osaks hänet, mutta",
		Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän
		Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,
		Sen ja sen tapainen"; – voit valhetella
		Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,
		Mi loukkais kunniata, muista se;
		Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,
		Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden
		Tovereiks yleisesti tunnetut.


REINHOLD

		Kuin kortinlyönti?


POLONIUS

		Niin, tai juominen,
		Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,
		Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.


REINHOLD

		Se loukkais kunniata, hyvä herra.


POLONIUS

		Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
		Mut älä lisää, hälle häpeäksi,
		Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,
		Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,
		Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,
		Tulisen mielen ilmi leimahdusta,
		Ja veren hillittömän irstaisuutta,
		Jot' ei voi kenkään välttää.


REINHOLD

		Mutta, herra, —


POLONIUS

		Miks tätä käskenkö?


REINHOLD

		Niin, sitä tietää
		Ma tahtoisin.


POLONIUS

		Niin, tuumani on tämä,
		Ja, luullakseni, varma on se juoni:
		Nuo turhat virheet poikaani sa heität
		Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.
		Huomaahan:
		Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,
		Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt
		On näihin vikoihin, niin varmaankin hän
		Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
		Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", —
		Sen mukaan, miten sen maan tapa on,
		Tai arvo muuten vaatii.


REINHOLD

		Hyvä, hyvä.


POLONIUS

		Ja sitten tekee näin hän, – näin hän, – Mitä
		Olinkaan sanoa? – Hiis olkoon, jotain
		Sanoa piti mun; – ma mihin jäinkään?


REINHOLD

		Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
		Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".


POLONIUS

		Lopettaa tähän tapaan, – niin, niin aivan:
		Näin päättää hän: – "sen verran tunnen; hänet
		Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste;
		Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten,
		Löi milloin korttia hän, milloin juopui,
		Ja milloin tappeli hän pallisilla."
		Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan",
		– Se on, näet, porttolaan, –  tai jotain muuta. —
		Ja katsos nyt:
		Totuuden touta näin käy valheen syöttiin;
		Ja näin me viisaat älyniekat voimme
		Salaisten juonten sekä mutkain kautta
		Ja kiertoteisin tulla itse tielle.
		Tään opin, neuvon mukaan poikaani
		Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?


REINHOLD

		Käsitän.


POLONIUS

		Herra kanssas! Hyvästi!


REINHOLD

		Mut, hyvä herra —


POLONIUS

		Hänen halujansa
		Omistas arvaa.


REINHOLD

		Kyllä.


POLONIUS

		Katso, että
		Hän soitantoaan harjoittaapi.


REINHOLD

		Kyllä.


POLONIUS

		Hyvästi!


(Reinhold menee.)


(Ophelia tulee.)

		No, Ophelia? mitä nyt?


OPHELIA

		Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.


POLONIUS

		No mistä, Herran nimessä?


OPHELIA

		Kun huoneessani ompelin, niin astui
		Eteeni Hamlet, jakku aivan auki,
		Hatutta päin ja sukat likaisina
		Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin,
		Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin,
		Ja katsanto niin kurjan surkea,
		Kuin ois hän helvetistä maalle syösty
		Kauheita kertomahan.


POLONIUS

		Hourupäissään
		Kai rakkaudesta?


OPHELIA

		En tiedä, isä,
		Mut pahoin pelkään.


POLONIUS

		Mitä sanoi hän?


OPHELIA

		Hän tarttui kouristaen ranteeseni,
		Siit' astui taappäin käsivarren matkan,
		Ja, toinen käsi silmäin yli näin,
		Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin
		Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi
		Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti
		Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään,
		Niin haikeasti huokasi ja syvään,
		Kuin olis ruumis rusentunut aivan
		Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi,
		Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä,
		Tien näkemättään löytävän hän näytti:
		Ovelien silmäins' avutta hän astui
		Ja loi ne minuun, kunnes katosi.


POLONIUS

		Käy, seuraa mua; kuningasta etsin.
		Tää oikein rakkauden hourett' on,
		Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu,
		Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin
		Kuin moni muukin himo taivaan alta,
		Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. —
		Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?


OPHELIA

		En, isäni; vaan käskystänne kirjeet
		Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.


POLONIUS

		Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en
		Älynnyt paremmin hänt' urkkia;
		Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks
		Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo!
		Yht' omituista meille vanhuksille
		On liioiteltu, turha luulotus
		Kuin nuorisolle miettimisen puute.
		Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron;
		Enemmän kiusaa tuottais salaaminen
		Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen.
		Tule.


(Menevät.)

		Toinen kohtaus.
		Huone linnassa.


(Kuningas, kuningatar, Rosencrantz, Gyldenstern ja seuralaisia tulee.)


KUNINGAS

		No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern!
		Ei harras halu yksin nähdä teitä,
		Apunne tarvekin se meitä vaatii
		Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille
		Hamletin muutos on; sen siksi sanon
		Kun ennellään ei ole sisänäinen
		Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee,
		Pait isän kuolemata, vienyt hältä
		Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en
		Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat,
		Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet,
		Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin,
		Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä
		Vähäksi aikaa, häntä seurassanne
		Huveihin viehtämään, ja urkkimahan
		Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii,
		Häll' onko joku tuntematon vaiva,
		Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.


KUNINGATAR

		Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat:
		Ja, varma olen, kaht' ei ole toista
		Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette
		Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä,
		Ett' ajan jonkun täällä vietätten,
		Apuna edistäen toiveitamme,
		Niin käyntinne niin teille palkitsemme,
		Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.


ROSENCRANZ

		Teill', armolliset majesteetit, on
		Rajaton valta suurta tahtoanne
		Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa
		Kuin pyynnön.


GYLDENSTERN

		Kumpaistakin tottelemme,
		Ja, kaikin voimin alttihina teille,
		Me tarjoamme nöyräst' apuamme
		Ja käskyä vaan odotamme.


KUNINGAS

		Kiitos,
		Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!


KUNINGATAR

		Kiitos,
		Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!
		Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,
		Tuon muuttunehen raukan. – Joku teistä
		Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.


GYLDENSTERN

		Jumala suokoon käyntimme ja työmme
		Hänelle iloksi ja avuks.


KUNINGATAR

		Amen!


(Rosencrantz, Gyldenstern ja muutamia seuralaisia lähtee.)


(Polonius tulee.)


POLONIUS

		Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast'
		On tervehinä palannehet.


KUNINGAS

		Aina
		Sin' olet hyväin sanomien tuoja.


POLONIUS

		Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,
		Kuin sieluni on tehtäväni pyhä
		Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.
		Nyt luulen, – aivoni jos yhtä tarkan
		Saa vainun sukkeluuden jäljistä
		Kuin ennen, – luulen, sanon, keksineeni
		Hamletin hulluutehen tosi syyn.


KUNINGAS

		Se kerro, sitä kuulla haluan.


POLONIUS

		Mut lähettiläät ensin; sitten tulee
		Pitojen päällisruoaks uutiseni.


KUNINGAS

		Heit' itse pyydä sisään tulemaan. —


(Polonius menee.)

		Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä
		Poikamme epävointiin syyn ja juuren.


KUNINGATAR

		Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo
		Ja meidän liian kiire naimisemme.


KUNINGAS

		Siit' otan selvän.


(Polonius palajaa, Voltimand ja Cornelius mukana.)

		Terve, ystäväni!
		No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?


VOLTIMAND

		Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,
		Kuningas oiti pani estämään
		Veljensä-pojan pestaukset, jotka
		Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,
		Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että
		Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,
		Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta
		Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti
		Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,
		Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin
		Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan
		Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.
		Iloiten tuosta vanhus hälle antoi
		Eläkkeeks kolmetuhat kruunua
		Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan
		Ne soturit, jotk' oli pestannut;
		Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,


(Antaen hänelle paperin.)

		Ett' armost' antaisitte tämän joukon
		Vapaasti käydä halki maittenne,
		Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,
		Kuin säätää kirja tää.


KUNINGAS

		Se mieleen meille;
		Lukea tahdomme sen aikanansa,
		Asiat' aatella ja vastata.
		Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!
		Levolle menkää. Illaks tervetulleet
		Pitoihin tänne!


(Voltimand ja Cornelius menevät.)


POLONIUS

		Nyt se toimi päättyi.
		Mun herrani ja armollinen rouva,
		Selvittää tässä, mit' on majesteetti
		Ja mitä velvollisuus on, ja miksi
		Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,
		Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.
		Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu
		Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,
		Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:
		Ma sanon hullu; sillä mitä muuta
		On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,
		Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.
		Mut olkoon.


KUNINGATAR

		Mutkat pois ja asiaan.


POLONIUS

		En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.
		Hän hullu on, se totta; totta, että
		Se paha on, ja paha, että totta.
		Hupainen sananväänne; mutta pois se!
		En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,
		Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että
		Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
		Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla
		Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
		Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.
		Nyt aatelkaa:
		On tytär mulla, – on, kosk' on hän mun —
		Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,
		Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.

		"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle
		Ophelialle."
		Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. – Niin:
		"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.


KUNINGATAR

		Tuon onko Hamletilta saanut häh?


POLONIUS

		Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. —


(Lukee.)

		"Epäile tähden paloa
		Ja kirkkaan päivän valoa;
		Totuutta valheeks luule,
		Mut lempeäni kuule.

		Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.

		Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.

		Hamlet."

		Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,
		Ja lisäks hänen kosintansa, miten
		Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki




Конец ознакомительного фрагмента.


Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию (https://www.litres.ru/uilyam-shekspir/hamlet-25476471/) на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.



notes



1


Tuo kostea, Neptunin vallan perus. Tarkoittaa kuuta, joka ikäänkuin vetää puoleensa vettä ja josta meren luode ja vuoksi riippuu.




2


Tule, lintu, tule. Tavallinen metsästyshuuto, jolla jahtihaukkoja kutsuttiin takaisin.


