Säveliä
 Various




Various

Säveliä / Hämeestä ja muualta





RUNEBERGIN KODISSA


18 11/7 84.

		Seisahdu, matkamies, tän kodin huoneuksissa,
		Pois ota lakkisi, käy hiljaa eteenpäin.
		Viivähdä hetkeksi sun kansais unelmissa,
		Sen muinaisuudessa – itsekseis mieti näin:

		Suur' on se voima, kuin voi johtaa kansain teitä;
		Aseita heikkoja se käyttää toimissaan,
		Vain ihmislapsia – ja elvytellen heitä
		Se valon kirkkaan luo pimeesen maailmaan.

		Tää koti, kolkko nyt, oil miehen aikanansa,
		Jonk' elonveri voi vain maalleen virtailla.
		Silmänsä valoisa, se näki kansassansa
		Vain suurta, jaloa, isänmaanrakkautta.

		Itsensä uhraavan hän näki kansan täällä,
		Ja kaunihiksi loi hän Pohjan maisemat.
		Täht'-öissä kirkkaissa hän talvisella säällä
		Ties' kansan kärsineen sen vaivat katkerat.

		Ja taas kun aamukoin hän näki koittamassa,
		Sulattain Pohjan jäät – sovittain kyyneleet,
		Niin silloin riemun loi väessä urhoisassa,
		Ja toivon ikuisen vihannat seppeleet.

		Jaloksi tunsi hän tän kansan vaivoinensa,
		Jaloksi silloinkin, kun myrskyt raivosi! —
		Ja murtumatoin on, sen ties' hän, Suomen kansa,
		Ja siitä ylpeillen, iloissaan lauleli!

		Kotinsa kolkoks' jäi – hän lähti täältä poisi,
		Vaan aarteet ikuiset tää koti säilyttää.
		– Niin on, kuin nytkin viel' hän itse täällä oisi,
		– Ja jalo henkensä se ijäks' tänne jää!

    —rt—



RUNEBERGIN HAUDALLA


18 11/7 84.

		On aikaa kulunut, kun murhepuvussansa
		Ja mielin kaipaavin ja silmin itkevin
		Tän haudan reunalle kokoontui Suomen kansa,
		Lepohon viimeiseen vei laulun sankarin.

		Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla,
		Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista.
		Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla
		Lemmellä katselee suloista maatansa.

		Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä
		Hän selvemmin kuin muut osasi laulella,
		Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä
		Ja silloin sointuvasti soitti kannelta.

		Runottarensa nyt jok' kätki kanteleensa,
		Ja ääni voimakas ei enää meille soi. —
		– Täss' itki kansamme, kun ties' kadottaneensa
		Jaloimman poikansa, jonk' kadottaa se voi.

		Vaan laulut ikuiset ne jäivät tänne soimaan
		Iloksi kansamme, valoksi maailman,
		Ja uuden kanteleen ne saavat kerran voimaan,
		Kalevan kansalle – myös uuden laulajan.

		Ja tässä laulakoon hän kaipauslaulujansa,
		Tän haudan reunalla; sun sankarmainettais
		Ijät hän soittakoon, ja kunnioittain kansa,
		Sun kansais, seisokoon, sun hautais kummulla.

		Niin – lepää, jalo mies, povessa isänmaamme.
		Sun jalo henkesi meit' ohjaa ainiaan.
		– Kukilla kaunistaa sun hautakumpus saamme;
		Sun nimeis, Runeberg, ei kuole milloinkaan.

    —rt—



ILTA


18 16/6 84.

		Jo taukoo myrsky, laineet hiljenneena
		Jo pyrkii lepohon, kun päivä laskeutuu.
		Jo nukkuu luonto kaikki, nukkuneena
		Se armosylihin nyt Herran sulkeutuu.

		Jo vai'ennut on satakielen ääni,
		Niin – hetkiseksi sekin yöllä vaikenee.
		Vaan varhain aamulla mun ikävääni
		Se laulaissansa soittaa – pois hajoittelee.

		Ja ilta tuottaa rauhan sureville,
		Ja levon väsyneille se kauniin tarjoaa.
		Sentähden iloitsen, kun taivaan rantamille
		Tuo kaunis aurinko noin hiljaa vaeltaa.

		Se vaipuu – kenties minne vaipuneekaan
		– Luo Luojan kertomaan, min täällä nähnyt on.
		Mitk' vaiheet katoovaiset täällä vaihdelleekaan,
		Ne näkee aurinkoinen, kirkas, varjoton.

		Kun itkee ihmislapset vaivojansa,
		Tai onnestansa toiset heistä iloitsee,
		Niin niitä kaikkia se matkallansa,
		Tuo taivaan valo suuri, hiljaa katselee.

		Ja illan tullen rientää täältä poisi,
		Vaan elomme se kaikki näkee ainiaan.
		Oi, Herra, jospa aurinkoinen voisi,
		Läp' yönkin loistaa tänne synkkään maailmaan.

    —rt—



KOLKKO KESÄ-AAMU


18 28/6 84


I

		Hiljaa öisen peitteen luopi
		Kirkas aamu tieltään pois.
		Uuden päivän Herra suopi;
		Oi, jos lintuin laulut sois!

		Tyynnä kun on järven pinta,
		Aamu kirkkaudessaan,
		Silloin miks'ei ihmisrinta
		Riemuin laula laulujaan?

		Mutta kun ei lehdikoissa
		Satakielen sävel soi,
		Ihmisrinta kuinka noissa
		Täysin äänin laulaa voi!

		Tosin aamuhetkin soisin,
		Että linnut laulaisi.
		Silloin ehkä miekin voisin
		Laulaa – sumut poistuisi.

		Muistellessain kuinka ennen
		Kesä-aamuin ihastuin,
		Kuullessani kyntörastaan
		Lauluja, kuin riemastuin!

		En voi olla kaipaamatta
		Kesä-aamuin lauluja;
		Nyt on linnut laulamatta.
		– Kesät on niin kolkkoja.

		Oisivatko muuttunehet
		Suomen kesät syksyiksi,
		Joiss' ei enää linnut laula,
		Marjat kypsy kypsiksi?


II

		Laulaa linnut kerran vielä,
		Kun on aamu isänmaan.
		– Kansa kun on noussut siellä
		Suomen sydänmailla vaan!

		Marjat kypsyy kankahilla,
		Helteiseks kun päivä käy.
		Silloin Suomen sydänmailla
		Syksyä ei koskaan näy.

		Hengen tiellä kesän voittaa
		Kansa kerran ikuisen.
		– *Silloin* ihmislapsi soittaa
		Iloisna kuin leivonen!

    —rt—



IMMELLENI


		Sinisilmäis, armas impi,
		– Oi, mi puhtaus niistä loistaa,
		Päivän varjopilvet poistaa:
		Sydämeni rauhoittuu.

		Kirkas, niinkuin illan taivas,
		Katsehesi lumoovainen!
		Sellainen on jalo nainen,
		Ajattelen itseksein.

		Omaksein jos sinut saisin,
		Kaikki, kaikki unhottaisin,
		Päivän riidat, torat ne
		Sais'vat jäädä toisille.

		Lakkaamatta kiitteleisin
		Herraa kaikkivaltiasta,
		Omastaan jos maailmasta
		Mulle lemmen-onnen sois.

		Mutta päivä peittyy vielä
		Tuonne taivaanrannan taakse,
		Lemmen-aurinko ei nouse
		Valaisemaan tietäni.

		Hiljaa nukkuu unehensa
		Kotimaani kaunis ilta.
		Tyyntä rauhaa taivahilta
		Herra vaaroillemme suo.

		Minä yksin vaan oon tässä,
		Rauhaa syömmessäin ei vielä.
		– Impeni, oi miks' oot siellä
		Kaukana niin luotani!

		Sinisilmiäis jos kerran,
		Kerran vielä, nähdä saisin,
		Kaikki muut mä unhottaisin,
		En sinua, en maatani!

    —rt—



MYRSKY-YÖ


		Vimmatusti myrsky riehuu,
		Purren reunamilla kiehuu
		Aallot kylmät, vihaiset.
		Pursi pieni niit' ei kestä,
		Luonnotar jos tuult' ei estä,
		Purren peittää lainehet.

		Kohti kotirantojansa
		Pursi kiitää purjeillansa;
		Rannat vihannat ei näy.
		Illan tullen tuuli kiihtyy,
		Vaikka luonto muutoin viihtyy,
		Aallot ankarammin käy.

		Kullasta jos pursi oisi,
		Kai se kotirannat voisi
		Töin ja vaivoin saavuttaa:
		Siihen tuskin vihaisimmat
		Merten tuulet ankarimmat,
		Uskaltaisi koskettaa! —

		Tuulet vaikka kallioihin
		Kultapurren löisi, noihin
		Kuitenkaan ei särkyis se.
		Uljaasti se tuulten kanssa
		Kamppailisi matkallansa
		Ijäisyyden rannoille.

		Puisen purren luodoillensa
		Myrskyt iskee – huviksensa! —
		Kallioihin murskaks lyö.
		Siitä pelastua minne?
		Kun ei rannikot näy sinne,
		Kun on synkkä myrsky-yö.

		Niinpä usein maailmassa
		Kohtaloiden pauhinassa
		Ihmislapsen laita on.
		Hän ei koetuksiansa
		Kestä heikoll' voimallansa;
		Voima määrää kohtalon.

		Yks' on kuitenki, mi kestää:
		Uskon voima kaikki estää
		Ajan hurjan tuulispäät.
		Tuulen vehkeily ei saata
		Ihmislasta maahan kaataa,
		Vaikk' on hurjat myrskysäät!

    —rt—



MIETTEITÄ ERÄÄN NUOREN INKERINMAALAISEN IMMEN HAUDALLA



(Hukkunut uimaretkellä Itä-mereen v. 1884)

		Seutu missä ensikerran elonpäivää näkemään
		Ihmislapsi syntyessään avajaapi silmiään,
		Seutu se on rakkain meille armahine muistoineen,
		Sinne halumme on aina, leikkipaikkaan entiseen.

		Sinne, missä kukkanurmet kotilehtoin suojassa
		Ijät muistuttavat meille onnellista lapsuutta,
		Missä kyntörastaan laulut kauniit kesä-öinä soi,
		Sinne päivän hälinästä henkemmekin halavoi!

		Synnyinpaikkani on parhain, vaikka muutoin oisinkin
		Onnetarten helmalapsi, eloni ois mahtavin;
		Vaan en kuulis kesä-illoin kotikuusten huminaa,
		Näkis' en kuin päivä kirkas synnyinpaikkaa kaunistaa.

		Oi, en silloin onnestani oikein voisi iloita,
		Heitetty jos oisin maille kauvas synnyinpaikasta,
		Elämäni aamuhetkiin lennähtelis aatoksein,
		Missä yksin voisin löytää ilon, rauhan syömmellein.

		Onnettaret vaikka veisi minut ulos maailmaan
		Kauvas synnyinpaikastani, eloon vaihettelevaan
		Iloon, onneen runsahasen kodin pienen suojasta
		Tuost' en kuitenkaan mä voisi vilpittömäst' iloita.

		Min' en voisi unhoittaa, kuin lasna ollen laulelin
		Kodin armaan orren alla, vilpitöinnä iloitsin.
		– Kuinka illan tullen ennen äidin hellän syliin jäin
		Uneksimaan kohtaloita tulevaisen elämäin.

		Paikan tiedän, missä synnyin, missä kasvoin lapsena,
		Paikkaa hautani en saata, ihmislapsi, arvata.
		Lyhyt matkani on täällä, vaikka monivaiheinen;
		Outo, tietämätöin mulle kuitenkin on loppu sen.

		Salli, Herra, nuoruuteni Sinulle mun uhrata,
		Elonhetket kaikki salli elää siinä uskossa,
		Että kerran päivä päättyy ajan vaihettelevan,
		Uuden aamun kellot soivat halki kolkon maailman.

		Silloin salli luokseis tulla, syliis, Isä, lenteä
		Toivon siivillä mun sieluin elon kolkon keskeltä.
		Rakkauteni jääköön tänne muistoks omaisilleni,
		Kiitolliset kyyneleeni Teille, ystävilleni!

		Oi, ei kuolo saata meitä ikuisesti eroittaa:
		Katsokaapas taivaanrantaa, elonpäivää nousevaa;




Конец ознакомительного фрагмента.


Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию (https://www.litres.ru/pages/biblio_book/?art=35497199) на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.


