Читать онлайн
Isät ja lapset
Isät ja lapset / Romaani
I
– No, Pjotr, eikö näy vieläkään?
Näin kysyi 20 p: nä toukokuuta 1859 palvelijaltaan muuan herrasmies, näöltään hiukan viidennelläkymmenellä, yllään tomustunut paltto ja ruudukkaat housut, astuen paljain päin ulos majatalon kuistille X: n viertotien varrella.
Palvelija oli nuori, pulleaposkinen, reipas mies, vaaleita untuvia alaleuassa, silmät pienet, himmeät. Kaikki, mitä hänessä oli, sinikivi-renkaasta toisessa korvanlehdessä ja pomadalla voidellusta, monivärisestä tukasta aina kohteliaisin ruumiinliikkeisin asti, sanalla sanoen kaikki hänessä tiesi uusinta, täydellisentynyttä sukupolvea.
Varsin suopeasti hän katsahti maantielle ja vastaukseksi lausui:
– Ei todellakaan näy vielä.
– Ei vainen näy?
– Ei näy, – toisti palvelija. Huokaisten herra istahti lavitsalle.
Tuossa hänen istuessaan, jalat ristissä lavitsan alla, miettiväisenä katsellessaan ympärillensä, me esitämme hänet lukijalle.
Hänen nimensä on Nikolai Petrôwitsh Kirsânow. Viidentoista virstan päässä majatalosta on hänellä hyvä maatila, jossa on kaksisataa sielua* elikkä, niinkuin hän nyttemmin – pyykitettyään alustalaisten maat erikseen hovin maista ja perustettuansa "farmin" – tapaa sanoa: jossa on kaksituhatta desjätinaa* maata. Hänen isänsä, sotakenraali vuodelta 1812, puolisivistynyt, karkea, mutta hyvänsävyinen mies, oli koko ikänsä kantanut päivän hellettä, ollen ensin brigadin, sittemmin divisionan päällikkönä, alati sijoitettuna maaseuduille, missä hän korkean virka-arvonsa nojalla olikin varsin valtava persona. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin vanhempi veli Pâvelkin, josta edempänä tulee puhe, oli syntynyt Etelä-Venäjällä ja saanut neljäntoista vuoden vanhaksi saakka kasvatuksensa kotona, ympärillään halpahintaisia kotiopettajia ja ketteriä, mutta matelevia adjutantteja ynnä muuta rykmenttiin ja staabiin kuuluvaa väkeä.
Hänen äitinsä, omaa sukuansa Koljâzin, tyttönä nimeltä Agathe, mutta kenraalskana Agatokleija Kuzjmînishna Kirsânov, oli yksi noita "maatushka-komandirshoja" (kenraalska emo-armaita), piti päässään upeita pitsitanuja ja kävi kahisevissa silkkileningeissä, aina ensimmäisenä astui kirkossa esiin ristiä suutelemaan, puhui äänekkäästi ja paljon, salli lasten tulla aamusilla suutelemaan äidin kättä, yöksi kävi heitä siunaamassa, – sanalla sanoen oli elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen.