Читать онлайн
Niitä näitä runouden alalta

E. J. Blom
Niitä näitä runouden alalta

Suomen Impi

    Armas juoksi aamu-rusko,
    Kulta-siivillä kohosi,
    Ilon tuoja itse päivä,
    Lensi leimuten perässä.
    Valo nousi, varjot haihtui,
    Syttyi kasvot kaiken luonnon,
    Posket metsien punastui;
    Vedet välkkyi, maa mehusi,
    Kaikui kantele Jumalan
    Syntyessä Suomen immen,
    Ilmi-tullessa ihanan.
    Tuuli lasta tuuditteli
    Kedon nurmi-kätkyessä,
    Liekussa lavean luonnon.
    Käki kukkui kätkyellä
    Humisevan hongan päässä,
    Laulu-rastas raikueli,
    Viihdytteli vii'akosta.
    Lähde lempensä lirisi,
    Pisaroitsi taivas-pinta
    Armahan asettumaksi,
    Suosinnaksi Suomen neidon. —
    Siitäpä sydämen lempi,
    Itku-pohjainen ilonsa.
    Kului kuuta, vieri vuotta.
    Heitti herttainen ikänsä,
    Jaksoipa jaloillehensa
    Neito neuvoille omille.
    Silmäeli seutujansa,
    Ilmojansa ihmetteli:
    Astui alhot, kulki kummut,
    Maita, teitä matkusteli
    Vesinensä, vuorinensa,
    Väärinensä, suorinensa
    Luonnon notkelmat lopeti.
    Näki näitä, kuuli noita,
    Keksi käydessä kutakin
    Äänetöntä, ääntävätä,
    Jalan, siivin joutuvata:
    Kaikki tiehensä tilautui
    Mitä Suomen merkillistä,
    Suuren niememme suloista.
    Sieltä neito neuvoksensa
    Oivalsi opin aloja,
    Sydämellensä satoja,
    Tuhansia tunnollensa;
    Sieltä eljet ehkehimmät
    Povellensa puhkesivat,
    Sieltä kirkkahin kipene
    Sätenöitsi sieluhunsa.
    Avarat on luonnon annit
    Luetella suuren lahjat:
    Kevät ehti, ääret hohti,
    Metsä soitti, maa vihersi;
    Sydämeen jo Harto syttyi,
    Laukesipa laulamahan,
    Saaden leivolta sanansa,
    Mieli-johdon joutsenelta. —
    Kohta kerkesi kesäkin:
    Illat hehkui, ilma kiehui,
    Vipasi vesien kalvot
    Luonnon suonet läikkyeli;
    Jopa heltyi hennon mieli,
    Harrastui halu sulohon,
    Kehensihe korkehille. —
    Syksy joutui synkiöiksi
    Kalvasti olennon kasvot
    Tuoden viljalta veroa,
    Hedelmiä helmassansa;
    Tuosta tointui mielellensä
    Surun tyytyvä suvanto,
    Tuostaki totisen arvon
    Elämänsä ehdotteli. —
    Tuli talvi; maa ja taivo
    Kirkas säihkyen kimelsi
    Väkäisessä valkiassa:
    Siitä Raittius sikisi
    Povehensa puhdas toimi,
    Epä-turha tuntohonsa. —
    Näin ne neuvoi neitoselle
    Luonnon kerrat kilpaellen
    Mointa muutakin enemmän.
    Kaikki aikansa odotti.
    Joutui, joski verkkaisehen:
    Siitä maltti mielellensä
    Arvelu heti asettui.
    Kosket kuohui, virrat vuoti,
    Sul'ut särki, salvat sorti
    Juosten juovassa samassa;
    Tulipa urhoksi tuosta,
    Pysyväksi pyrkehissä
    Kerran keksityn uralla. —
    Mehiläinen mettä lensi,
    Keräeli kennoihinsa
    Tarvetta soman talonsa:
    Siitä siivoksi opastui,
    Uta'utui uutteraksi.
    Vuoret lahjoi lause-säilyn
    Sekä pinnan sielullensa.
    Kaikki kalttansa opetti:
    Kuusen kalve kaitsevuuden
    Hoitavuuden hongan varjo,
    Mettinen ujon menonsa,
    Käytöksensä kyhkyläinen. —
    Saipa sieltä, toipa täältä,
    Mikä miksiki osoitti;
    Kaikki katsoi, tuiki tutki,
    Tajunsa yhä teroitti
    Perustellen pienimmänki
    Mutkan muodoissa olennon. —
    Ehevin toki eränsä
    Yksi näiden yhdistymä
    Rikkaus on rinnassansa,
    Povessansa parhas aarre:
    Vaka henkensä vapaus. —
    Siten Impi nyt sivistyi,
    Sukeutui suloinen neito.
    Näin hän astuvi eteemme,
    Siirtähikse silmihimme,
    Puhdas-sieluinen sorea,
    Kaunis-vartinen korea,
    Emon suuren elkehinen,
    Luojan lemmitty ihana. —
    Suosi, suosi, Suomen poika,
    Tätä raitista rakasta,
    Kultoasi kunnioita!
    Ei ole mointa morsianta,
    Neitoa tämän-neroista
    Suotuna suloisempata,
    Paitse, pulskea, Sinulle!
    Siin' on onnea ololta,
    Rikkautta, rakkautta
    Oman kultasi ohella,
    Vierellä viattomasi;
    Suojele vaan suotuasi,
    Varjele valittuasi
    Muiden kärkkyjäin käsistä,
    Reudonnasta riettaisien.
    Siit' on nouseva Sinulle
    Taloutes' itse taivas
    Ilon, toivon tähtinensä,
    Siitä ihme ilmoittava,
    Kaiken maailman kateus
    Riemuksi oman povesi,
    Jalon Suomemme suloksi.

Savonmaalle

Helsingistä v. 1845

    Kun ma muistan muinoisia
    Hetkiäni herttaisia,
    Iltoja iki-suloja,
    Siellä sievässä kylässä
    Kallaveden kainalossa;
    Kohta sielu siipiänsä
    Pyhä lintu laajentavi,
    Kotkana kohottahikse
    Tullaksensa tuttavainsa
    Luokse Luonnon ja Perehen.
    Ei ne eksy mielestäni
    Eikä muistista murene
    Savoni sulot näkymät,
    Koti-maani mainittavat
    Seudut ihmehen ihanat.
    Vieläpä vihertelevät
    Edessäni entisesti
    Kaikki syntymä-sijani
    Maat matalat, mä'et ylävät,
    Leh'ot, laaksot lempehimmät:
    Puijon ukko, pilvi-harja,
    Vesa-rinta Vannunvuori
    Sekä Uuhimä'en sileät,
    Kallaveden katselijat:
    Vielä sieltä silmäelen
    Ääret allani avarat:
    Kuinka järvet kuumoittavat
    Sadan saarosen välistä,
    Lah'et, salmet, lammit kaikki
    Illan paisteessa palavat
    Kuvastaen kukkuloita,
    Kautta taivahan kajaten.
    Vielä kuulen kuikan äänen,
    Valitukset valko-rinnan,
    Vielä virret venhemiesten
    Airon kolkkaissa kohovan
    Moisen armon antajalle,
    Suojalle sulon asunnon.
    Kaikki saavat sieluhuni
    Tuolta nuo ihat tuhannet
    Alat tenhon armahimmat.
    Koko luonto korvihini
    Kutsun kuiskavi lumovan,
    Sinne toivoni sitovi,
    Väkevästi viehättävi,
    Sinne hartahan haluni,
    Halun muita hartahamman.
    Mut jos kuulen kulta-äänen,
    Savoni sorean kielen
    Miesten huulilta mehuvan
    Taikka vielä viettävämmin
    Sulon naisen suusta soivan;
    Silloinpa sydän sulavi,
    Leviävi, lämpiävi
    Harvoin saaduista sanoista
    Etelähän eksyneistä;
    Kieli mielen' kihloavi
    Maamme kanssa, morsiamen
    Köyhän kyllä, vaan ihanan.

Ihmis-kasvot

(F. M. Frantsénin mukaan)

    Levittää jo purppur'-hunnun
    Kerkes' yli setri-kummun.

    Helmi välkähteli ve'essä,
    Joutsen ui jo suvanteessa
    Salmen varjoisan;
    Viina hehkui rypälössä,
    Kyhky harras metsikössä
    Kukers' onneaan.

    Mutta ihaninpa puuttui
    Maailmassa: – Ruunu puuttui
    Vielä luomisen;
    Kunnes nousi tomustansa
    Ihminen ja kasvoillansa
    Hämmästytti sen.

    Lumi vuorten synkiäksi
    Käv' ja aamu-rusko läksi
    Alas tummennut;
    Tähti, joka päivän päässä
    Istui, eipä olla tässä
    Enää julennut.

    Eläimetki nousnehellen
    Kumartuivat ihmetellen
    Tulta silmien,
    Joista sulo lempi kiilsi,
    Joiden kyyneleissä piilsi
    Toivo i'äinen.

    Enkel'-parvi, nähtyänsä,
    Hänen ihat hempeänsä,
    Katsoi Tekijään.
    Luoja painoi laatimaansa
    Leiman; ja jo kuvastansa
    Iloits' hymyen.

    Sä, ku väität: "mikä luotu,
    Sielua ei sille suotu,
    Kaikki tomu se;"
    Tyhmä! astu lähtehellen,
    Kasvos' näe, ja hävystellen
    Kohta vaikene.

    Nä'eppäs otsa tiede-niekan
    Tuon, ku luonnon joka seikan
    Tuopi selkeään;
    Näe, kuin silmä leimahtaapi
    Sankarin, kun taivuttaapi
    Kansat älyllään.

    Entäs ydin ihannelman?
    Nosta linnikko mun Selman'
    Ruso-poskilta;
    Katso, sulo silmänteensä,
    Katso, tummat hiuksensa
    Tuulen vallassa!

    Taikka hiivi jälestänsä,
    Majahan kun lievitteensä
    Viepi surullen;
    Katso, kuinka kyyneleitse
    Sielun lempi ilmaiseiksi
    Lohdutukselleen!

    Taivon vilaus näkyvissä,
    Enkel'-haamo elävissä,
    Muoto ihmisen!
    Näenkö sun vaan maailmassa?
    Etkös vielä Tuonelassa
    Hymy itkien?

    Vielä Selma viehättääpi
    Kerran Enkelit, kun jääpi
    Niiden seurahan;
    Selma! vielä Taivahassa,
    Tuolla iki-Onnelassa,
    Sun ma nähdä saan.

Talollis'-poika

(J. L. Runebergin mukaan)

    Jo väsyksiin mä hakkasin
    Ja te'en sen uudestaan,
    Ja, kirves ehk' on terävin,
    On honka seisallaan.

    Tää käs' ol' ennen navakka;
    Nyt on se hervonnut,
    Kun talven olen pettuja
    Ja vettä nauttinut.

    Jos muunne pois ma muuttaisin,
    Vaan nähden etuan',
    Niin herroiss' ehkä löytäisin
    Ruis-leivän puhtahan.

    Lik'-kaupungissa ehkä saan
    Jo palkan melkeän;
    Näin mietin useasti; vaan
    Ei liene siitäkään.

    Näet, kuvastaako lammikko
    Siell' lehto-kumpua?
    Siell' loistaneeko aurinko
    Niin armas ihana?

    Siell' onko laakso tuoksuva
    Ja kangas mäntyneen?
    Ja, nyt jon torvi kajahtaa,
    Oi, onko siellä hän?

    Kas, pilvi kuinka turvaton
    On tuulten leikkinä —
    Ja koditonna mikä on
    Tää ihmis-elämä?

    Kentiesi, Herra helpon suo
    Jo hä'älle rahvahan,
    Kentiesi, syksy meille tuo
    Jo leivän paremman.

Väntrikin markkina-muisto

(J. L. Runebergin mukaan)

    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään,
    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"
    Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen;
    Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.

    Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa,
    Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa;
    Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain,
    Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.

    En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie;
    Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie.
    Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten,
    Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.

    Minä katson katsomista, muistoihini heräjän.
    Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän?
    Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten,
    Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.

    Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan,
    Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan.
    Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä
    Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.

    Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin,
    Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin.
    Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs.
    Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.

    Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen,
    Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään':
    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään.
    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

    Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan';
    Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan
    Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen,
    Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.

    Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän,
    Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän.
    Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen;
    Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.

    Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat,
    Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat:
    Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä
    Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.

    Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,
    Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.
    Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,
    Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.

    "Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti
    Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;
    Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,
    Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."

    Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:
    Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?
    Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,
    Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.

    Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in
    Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;
    Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,
    Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.

    Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.
    Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.
    Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;
    Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.

    Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen,
    Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen.
    Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti
    Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.

    Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen,
    Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän.
    Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,
    Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.

    Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,
    Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,
    Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,
    Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.

    Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,
    Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,
    Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',
    Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.

    Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä
    Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,
    Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien
    Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?

    Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?
    Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?
    Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,
    Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.

    Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!
    Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.
    Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,
    Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.

    Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',
    Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,
    Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan
    Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?

    Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin
    Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,
    Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:
    Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.

    Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!
    Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.
    Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'
    Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.

    Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi
    Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.
    Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',
    Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".

    Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,
    Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;
    Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa
    Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.

    Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,
    Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,

Конец ознакомительного фрагмента.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.